En lähtenyt
koska olisin
ollut vahva;
lähdin,
koska olin väsynyt
lähes kuollakseni
kutsumaan sitä
elämäksi.
Joinain päivinä
vain seinät kuuntelevat
liian tarkasti
ja pelkkä hiljaisuus
sanoo
sanoo
että näytän
paremmalta,
puhtaammalta —
ne sanat saa minut yhä
levottomaksi.
Silmäni,
ne ovat auki,
joskus se sattuu
enemmän kuin se,
etten näe;
osaan yhä
olla katsomatta
sitä, mikä
minut pelastaisi.
Ehkä tarvitsen
vain jonkun,
joka kuulostaa varmalta:
"kaikki rakastavat sinua",
mutta rakkaus,
joka tarvitsee nimen,
tarvitsee myös
valtaistuimen.
Silmäni,
ne ovat vain silmät,
väsyneet loistamaan
jonkun toisen
valoa
ja opin mieluummin
myöhään kuin
en milloinkaan
että ihmetystä
voi lainata,
selkeyttä ei.
Kun lakkaa myrkyttämästä
itseään,
hengittäminen
on viimein sallittua
ja oppii eron
odottamisen ja paikoillaan olemisen
välillä.
Silmäni —
ne ovat nyt kirkkaammat.
Se pelottaa ihmisiä,
jotka tarvitsevat
heijastuksia.
Lopetin viimein
pyytämisen
ja ensimmäistä kertaa
mitään ei puutu
Lopetin viimein
pyytämisen
ja ensimmäistä kertaa
mitään ei puutu
ja jos kaikkien mielestä
he tarvitsevat minua,
he erehtyvät.
Selite:
Sinulle, E.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi




Kommentit
Eräs ystävättäreni oli tämän runon innoittajana — hän on kaiken muun hyvän ohella aivan erinomainen muusa! 😊
Tällainen palaute on sydäntä läikähdyttävää!
Sivut