Annihilaatio

Majakka pitää salaisuutta
kuin värikäs hohde,
joka ei hengitä,
kuin kasvit,
jotka ottivat ihmisen muodon,
kuin peto,
joka huutaa saaliinsa äänellä apua.
Mikään ei ole totta.
Mikään ei ole aivan elossa.

Me olemme syöpä,
oranssi sienirihmasto seinässä.
Jos löydämme tiemme kivenrakoon,
pakotamme olemuksemme
minne se ei kuulu
ja seisomme kahdella jalalla
solumuunnosten taakankantajana.
Jäämme kuin räjähdyksestä
ajan saattoon
merkityskeskeiseksi homeeksi.

Eikä ole kuolemaa,
jota luonto surisi;
lehdet hikoilevat, eivät itke,
sillä kärsimys on yleismaallinen,
mutta tunne keinotekoinen.
Ja kun meidän ihrallamme
on valeltu carpe diem -muraalit
ja luuytimestämme imetty
viimeinenkin memento mori muistin virkisteeksi,
olemme yhtälailla rakenne kuin majakkakin.

Meiltä puuttuu vain valo,
kun on jo pyörivä suunnattomuus,
josta reitin pois löytäessämme
olemme kierineet itsemme auki
kierreportaiden alapäähän
niin kauniin repaleiseksi kuoreksi,
että meitä voisi luulla klementiiniksi,
jollemme olisi tammikuussakin
toisillemme niin happamia.

Majakan hiekkalattian lainaajasta
jätämme olemuksemme,
joka on lopussakin vain nahkeaa jätettä,
syntyäksemme uudelleen
toiseen universumiin
rinnakkaistodellisuuteen,
ja siellä me elämme
äitimme rakastettuna poikana.