Minä synnyin tälle maalle
ja olen täällä yhä,
kun muut ovat jo menneet,
sillä minun on hyvä täällä.
Vaikka joskus ajattelin,
että näin kun kävisi,
itkisin,
ei minua itketä,
koska jossain kuivassa sataa taas.
Olen toki yrittänyt surra menetettyä,
mutta ei kaikki ole aivan pahaa:
taivas on sinisempi kuin koskaan,
eikä kuumuus enää kurista.
Uskon, että hiekka tunnistaa minut jo,
kun käyn sille pitkäkseni.
Ainakin siinä on pakaroiden painaumat,
missä kerran makoilin selälläni.
Näettekö? Ei kaikki ole aivan pahaa.
Olen ystävystynyt hiekan kanssa.
Katoamisesta tulee viikko,
mutta tukkimiehen kirjanpito
alkaa muistuttamaan omakuvaa.
Siispä ajattelin näyttää kiitollisuuteni hiekalle
pienellä lahjalla.
Tohtisinko antaa kiven,
vai olisiko se vähän mautonta?
Olen kuitenkin saanut ystäviä,
ja on ihmeellistä,
kuinka olen aina tuntenut yksinäisyyttä
paitsi nyt
itse yksinäisyydessä.
Minut on ahdettu tiukkaan paikkaan.
Valitettavasti ahtaanpaikankammo ei paina,
vaan oksennuskammo,
sillä nyt ei olisi ketään pitelemässä hiuksiani,
kun laattaisin iho valkeana
ja puristusta hiestä kaivaten.
Olen alkanut näkemään koppakuoriaisia,
mutta missä raadot ovat?
"Me olemme täällä!" Ihmiset huutavat rajan takaa.
Skarabeet huntuhuovassa
ovat vihdoin saaneet paikkansa maan morsiamena.
Palaan lapsuudenkotiini,
jossa vanhempani odottavat kuvina.
Äidistäni on tullut symboli;
rauhaa ja rakkautta
ajan kultaamissa muiston raameissa.
Auringon kaappaama hääkuva
on rusehtava 70-luvun muodissa.
Ilman tuota kuvaa
en ehkä muistaisi
rakkautta ikinä olleenkaan.
Muistan vain uutisotsikoita pelottavista sodista
ja huolen kuolevista kansoista.
Nyt aseet ovat päässeet nukkumaan,
kansa kadonnut muiden mukana
ja kuolema ei koittanutkaan
kai.
Mikä katoaminen oli,
Jumalan torstainen siivouspäivä vain?
Mikä voima otti kaiken puhuvan,
jätti yhden
äänettömän?
Se varmaan ajatteli,
että askelistani luolissa
olisi kaiku jo kadonnut,
että sytyttämäni tuli ei enää pauku,
että nälkäinen kehoni ei kuihdu.
Ajattelikohan se?
Keltaiset verhot eivät heilu
ensimmäisen ihastukseni ikkunassa,
kun ei ole häntäkään avaamassa ikkunaa.
Kuinka toivonkaan,
että hänen punaiset poskensa
olisivat punastuneet edes kerran
katsoessani
niiden pisamaista pintaa.
Olisinpa saanut luvan olettaa,
että on joku,
joka saattaisi tahtoa,
kun vain olisin uskaltanut kysyä
"saanko luvan" ja aamuun asti pyörittää.
Enää voin värisyttää suupieliäni hymyllä
aika poikaselle heijastukselleni
hetkeä ennen kuin suutelen lammen pintaa
ja yritän hukkua nelinkontin.
Onneksi ihmisten mukana
eivät kadonneet painopeitot.
Maailmanlopussa omistan niitä 15,
ja niihin kuopimassa pesässä
kuvittelen taas olevani kotona
ja melkein kuulen sykkeen, huminan
ja haistan rakkauden, tupakan savuavan.
Minulla on ikävä sinua, äiti,
vaikken meinaa muistaa,
halusitko ikinä kasvattaa omaa poikaa.
ja olen täällä yhä,
kun muut ovat jo menneet,
sillä minun on hyvä täällä.
Vaikka joskus ajattelin,
että näin kun kävisi,
itkisin,
ei minua itketä,
koska jossain kuivassa sataa taas.
Olen toki yrittänyt surra menetettyä,
mutta ei kaikki ole aivan pahaa:
taivas on sinisempi kuin koskaan,
eikä kuumuus enää kurista.
Uskon, että hiekka tunnistaa minut jo,
kun käyn sille pitkäkseni.
Ainakin siinä on pakaroiden painaumat,
missä kerran makoilin selälläni.
Näettekö? Ei kaikki ole aivan pahaa.
Olen ystävystynyt hiekan kanssa.
Katoamisesta tulee viikko,
mutta tukkimiehen kirjanpito
alkaa muistuttamaan omakuvaa.
Siispä ajattelin näyttää kiitollisuuteni hiekalle
pienellä lahjalla.
Tohtisinko antaa kiven,
vai olisiko se vähän mautonta?
Olen kuitenkin saanut ystäviä,
ja on ihmeellistä,
kuinka olen aina tuntenut yksinäisyyttä
paitsi nyt
itse yksinäisyydessä.
Minut on ahdettu tiukkaan paikkaan.
Valitettavasti ahtaanpaikankammo ei paina,
vaan oksennuskammo,
sillä nyt ei olisi ketään pitelemässä hiuksiani,
kun laattaisin iho valkeana
ja puristusta hiestä kaivaten.
Olen alkanut näkemään koppakuoriaisia,
mutta missä raadot ovat?
"Me olemme täällä!" Ihmiset huutavat rajan takaa.
Skarabeet huntuhuovassa
ovat vihdoin saaneet paikkansa maan morsiamena.
Palaan lapsuudenkotiini,
jossa vanhempani odottavat kuvina.
Äidistäni on tullut symboli;
rauhaa ja rakkautta
ajan kultaamissa muiston raameissa.
Auringon kaappaama hääkuva
on rusehtava 70-luvun muodissa.
Ilman tuota kuvaa
en ehkä muistaisi
rakkautta ikinä olleenkaan.
Muistan vain uutisotsikoita pelottavista sodista
ja huolen kuolevista kansoista.
Nyt aseet ovat päässeet nukkumaan,
kansa kadonnut muiden mukana
ja kuolema ei koittanutkaan
kai.
Mikä katoaminen oli,
Jumalan torstainen siivouspäivä vain?
Mikä voima otti kaiken puhuvan,
jätti yhden
äänettömän?
Se varmaan ajatteli,
että askelistani luolissa
olisi kaiku jo kadonnut,
että sytyttämäni tuli ei enää pauku,
että nälkäinen kehoni ei kuihdu.
Ajattelikohan se?
Keltaiset verhot eivät heilu
ensimmäisen ihastukseni ikkunassa,
kun ei ole häntäkään avaamassa ikkunaa.
Kuinka toivonkaan,
että hänen punaiset poskensa
olisivat punastuneet edes kerran
katsoessani
niiden pisamaista pintaa.
Olisinpa saanut luvan olettaa,
että on joku,
joka saattaisi tahtoa,
kun vain olisin uskaltanut kysyä
"saanko luvan" ja aamuun asti pyörittää.
Enää voin värisyttää suupieliäni hymyllä
aika poikaselle heijastukselleni
hetkeä ennen kuin suutelen lammen pintaa
ja yritän hukkua nelinkontin.
Onneksi ihmisten mukana
eivät kadonneet painopeitot.
Maailmanlopussa omistan niitä 15,
ja niihin kuopimassa pesässä
kuvittelen taas olevani kotona
ja melkein kuulen sykkeen, huminan
ja haistan rakkauden, tupakan savuavan.
Minulla on ikävä sinua, äiti,
vaikken meinaa muistaa,
halusitko ikinä kasvattaa omaa poikaa.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi




Kommentit