Kulkee kädet velttona sivuillaan
vailla päämäärää tuulen tahdissa
puut piilottavat varjonsa, kun hän viimein saapuu ilman omaansa
ei näe vaaraa, joka vaanii päiväsaikaan
vaikertaa peilikuvien lahdessa
Häntä ei koske aika, eivät arjen lahjat, taikka taakat
keinuu kankeana tanssilattialla illan kauneimpana
hyväilee huulillaan saamaansa ruusua - pelkkää terälehteä ja ruutia
huuliltaan voi nuolla ajan tomua, haistaa tuhkasta tulevan
Viimein hän tuntee
ja tajuaa toivovansa kuolleen
luilla kolisevilla niiaa, ja avec sen kuulla saattaa
tapa, jos minua ei voi rakastaa
”minä yritän, mutta sinä palaat aina vaan”
Hän hohkaa kuunvalossa ja on kalpein kuningatar
kaunein kaikista, kun valot sammuvat
korppien nokittava, kuolleiden kasvattama
pimeimmistä kolkista etsii rakkautta
ei tajua vaeltaa vasten valoa
Kuningatar ja varjo valssaavat polkuja pitkin
tahdissa viisun, joka kolmannella itkee
heistä tulee kuunvaloa yhdessä
heidät pystyy nähdä pimeässä
kuningatar ja varjonsa
jäävät ikuisuuteen
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi