Saaren poika

Puumala on ainoa paikka,
missä ei tarvitse pelätä kuolemaa.
Voisi siellä olla minuutteja veden alla,
eikä pystyisi sen raskauteen hukkumaan.
Vesi kuin lapsen rantaan saattaisi,
hennosti huolesta poskia pesisi.

Ei yksikään asukas Saimaan
jää ilman suojelusta tuolta enkeliltä,
jolle vesi on maa,
ja aallot luovat taivaan piirtoaan.

Nyt hän aaltohon astuu
ja nilkkoja huuhtoo vesi vaivaton.
Tuuli hänen hiustensa läpi matkaa.
Päivä voi nähdä niistä katoavan harmaan.

Hän palaa saaren pojaksi.
Käy joka askeleelta juovattomammaksi.
Aurinko on taas lämmin hänen ihollaan,
ja mieleen on muistunut lempimelodia aikojen takaa.

Lapsen hyräily vastarantaan
saa kauan odottaneen äidin uimaan vastaan.
Ja niin poika sukeltaa lainehtivaan rauhaan.
Lailla norpan katoaa näkyvistä.

Jäämme odottamaan merkkejä hänestä;
peilityyntä järvenpintaa, yhtäkkistä lämmintä ilmavirtaa.
Luontoäidin vaisua muistutusta,
että kaikki kaunis on yhä tässä,
ja hän elää joka hetkessä sen myötä.