Luonnosta luopumisen pelko

Aika ajoin kysytään,
kuinka minä en piittaa matkustamisesta,
ja sitä on vaikea selittää;

en voi yksinkertaisesti ojentaa 
lehteä takapihaltani toisen käpälään
ja odottaa hänen ymmärtävän.

En halua mennä maailmalle
näkemään kauneutta, 
jonka joutuisin puhaltamaan pois jäähyväisin.

Tutustua näkymään ja noin vain 
menettää uusi silmuinen ystävä? 
Ei sovi minun sydämelle.

Ennemmin jäisin tänne
kävelemään kotikatuani eestaas,
kunnes näkisin sen varrella jotain kaunista.

Sitä ei tarvitsisi hyvästellä;
se pitäisi vain jatkossakin nähdä,
osata katsoa oikein.

Siksi menenkin aina samaan metsään.
Heitä tervehdin, tuttuja puita,
ja lähtiessä kiitän vieraanvaraisuudesta.

Kun samaisen metsän yö ei viekään minua
laavutulen valosta varjoon,
kiitän sitä kahta kovemmin. Kättelen oksia tohkeissani.

Ne suojelevat minua sellaiselta oikealta pahalta,
josta ei kasva havunneulasia
edes päiväsaikaan.

—

Haluan voida istuutua mättäälle
ilman että huolin silmät avatessani
ajattoman vihreän pyyhkiytyvän pois.