Tilli

Vaalea aurinko valelee minua, ja enää kaik’ tää valo ei uhkaa ahdistaa.

Kenkäni ovat lämpimät, ja kuvittelen jalkojeni alle parketin,

vaaleanruskean lattian, jolla ottaa hentoja askelia tuleva rakastajain.

En näe hänen kasvojaan, mut aurinko paistaa ikkunasta sisään.

Talvi tästä vain kylmenee, mut mun mieleni on toiveikas;

oonko tosissani kaivannut vain valoa?

Kaiken tämän ajan klassiset melodiat ovat olleet melankolisia,

kunnes duurissa hohtavat kuustenlatvat kultaisina.

Nään nyt valkoiset lattiatkin,

ja vaaleat hiukset laskeutuvat.

Pyöritän niitä sormillani, ja niiden tuoksu on makea kuin hunaja.

Hän on rakastajani, jonka voin toistaiseksi vain kuvitella,

mut viel nousee päivä, jona hänen askeleensa näen parketilla.