Kun on seilannut
hiipunut vaellukseensa
kuukausien takana aloittanut matkansa
kohti turtaa taivaanrantaa
ja seilaa
seilaa vain
tummanharmaalta aallolta toiselle
keula vain kippaa ja niiaa
nostaa kerran ylvään päänsä
tuntee elämän tuulten puhaltavan vasten kasvoja
antaa tuulla! Huutaa
mutta ei edes järven kantoon kuiskaa
haavoittuvaisia sanojaan
minua pelottaa
Kuut ovat olleet tuhansina
pyörineet pyöreyttään
antaneet lupauksen ensimmäisistä ja viimeisistä
ja taas vuorovesi
se on tehnyt tehtävänsä
vetänyt peiton korville illan tullen
ja herättänyt äitinä aamuvarhain
olisipa vain omasta sängystä
kun virta on niin viileä vuode
ja äidillä viileät sileät kädet
Hänellä on hiekkaa jaloissaan
hän on väsynyt jatkamaan
mutta juuri kun hän on nukahtamaisillaan
paattiinsa
hän tuntee sen taas
rintansa lämmön
ja kun hän saa siitä kiinni
se kasvaa!
Elämän ilo se on
jonka hän tuntee jo jokaisessa solussaan
niin vuolaana
aivan kuin hänellä olisi
nousevaa vuorovettä silmissään
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi




Kommentit
jopa ilman välimerkkejä
Sivut