Pelastaja

Sitä kyllästytti, se oli raivoissan, 
miten en pystynyt pitämään pelastajaani aisoissa.
Ei se ikinä ennen ollut vihainen,
mutta en minäkään silloin tällainen.
Ajattelin, että minun tapani elää 
tekisi sille hyvää
- vain koska siihen kuului kaurapuuro
ja voisilmä.

Se söi lusikallisia olemassaoloaan
ja hieroi vatsaansa perässä.
Tarjotessani jälkkäriä
se sihisi lohjenneen hampaansa välistä:
"Anna mun elää", ja minä hymyilin, 
koska tiesin, että päivittäin
annoin sen kuolla.

Vain minä elin totuutta
ennen kuin tajusin, ettei ole totuutta,
eivätkä saappaani olisi sille sopivat.
Vihdoin se iski oman totuutensa minuun
tylpän puukon terällä.
Sen hetken, jona hengitimme yhteistä hiekkapölyä,
sain tuntea siihenkin sattuvan.

Sen silmät muuttuivat ylläni kuopissaan,
kun kuiva ilma osui niihin,
ja hetken luulin sen alkavan itkeä.
Sitten rohtuneiksi viiruiksi vetäytyneet huulet
kuiskasivat pehmeällä äänellä,
kuin se olisi ollut ilmiselvää kaiken aikaa,
että sillä on nälkä
ja sen on syötävä.

Kun sen nälkä viimein puhui samalla äidinkielellä,
luovutin itseni sille,
ja mitä minusta jäikään jäljelle,
olkoon onnistumiseni mitta.
Vasta roikkuessani huulilla,
saadessani niillä rajan takaa suudelmia
olen sen pelastaja.

Kun palautan sen kasvoille värin,
olen pelkkää energiaa sen sisällä,
en enää rakkautta.
Aluksi se jaksaa syödä vain vähän,
kunnes vatsaa kivistää,
mutta huomenna se jaksaisi jo enemmän.