Kyynelhelmiä

Jos helmiä kyyneleet ois, mua rikkaaksi mainita vois.
Niin ajatteli Lempi, kun istui vanhassa keinutuolissaan ja katsoi ikkunasta ulos. Elämä oli kuljettanut häntä pitkin jyrkkiä polkuja ja lempeitä niittyjä. Hän oli nauranut niin, että poskia särki, ja itkenyt niin, että sydän oli haljennut.

Ensimmäiset helmet putosivat, kun hän menetti äitinsä aivan liian nuorena. Lapsen kyynel on kevyt, mutta se kantaa mukanaan ikuisuutta. Ne kyyneleet kimmelsivät edelleen hänen muistissaan – pieniä, pyöreitä surun sirpaleita.

Toiset helmet syntyivät naurusta, kun hänen ensimmäinen lapsensa sanoi “äiti” unissaan. Se oli nauru, jossa ei ollut ääntä, vain suurta rakkautta. Helmi, joka hohti kuin aamun valo.

Lempi oli kerännyt vuosien varrella satoja helmiä:
– Ne, jotka valuivat rakkauden pettymyksistä.
– Ne, jotka loistivat häiden onnesta.
– Ne, jotka tihkuivat, kun elämä pakotti päästämään irti.
– Ja ne, jotka tipahtivat poskelle, kun lapsenlapsi halasi ja sanoi: “Mummu, sä oot mun aarre.”

Jos joku olisi joskus nähnyt Lemmen sydämen, siellä olisi ollut helminauhoja kymmenittäin. Jokainen kyynel, jokainen hetki, arvokkaana tallella.

“Se ei ollut köyhää elämää, ei. Vaikka taskut olivat välillä tyhjät, sydän oli raskas... mutta rikas,” Lempi mietti ja hymyili hiljaa.

Koska elämässä, niin hän ajatteli,
Itkua ja naurua elämään mahtuu – kummassakin tapauksessa silmät kyynelistä kastuu.
Mutta jos helmiä kyyneleet ois,
hän olisi jo kauan ollut maailman rikkain nainen.