Ilta oli laskeutunut kaupungin ylle.
Kadut olivat hiljaisia, ja vain yksinäinen nainen istui kotinsa ikkunan ääressä katsellen, kuinka katuvalot piirsivät varjojaan vanhan kivitalon seiniin.

Hänen kitaransa lepäsi nurkassa kuin uskollinen ystävä, joka odotti hetkeä päästäkseen jälleen laulamaan. Nainen oli tottunut elämään yksin, mutta ei koskaan ilman musiikkia. Se oli hänen lohtunsa ja hänen seuransa – ääni, joka kantoi öiden yli.

Sinä yönä hiljaisuus tuntui tavallista raskaammalta.
Silloin hän kuuli kaukaisen sävelen. Kaihoisan, kutsuvan melodian, joka tuntui puhuttelevan juuri häntä. Hän nousi, tarttui kitaraansa ja päätti seurata ääntä.

Kadulla, vanhan kivitalon kulmalla, istui muukalainen matkalaukun päällä.
Hän oli hiljainen kulkija – kasvoiltaan väsynyt, mutta katseessaan syvä rauha. Hänen eleissään oli ihmisen varjo, joka oli nähnyt paljon teitä ja jättänyt taakseen vielä enemmän. Kitara näytti sulautuvan hänen käsiinsä kuin osa häntä itseään.

Mies lauloi, ja sävelissä oli surun sekaista toivoa.
Nainen pysähtyi vain muutaman metrin päähän kuuntelemaan, kun miehen ääni kantoi tarinaa:

Vaunut huomenna taas jatkaa
mun ja kitarani matkaa.

Kitara on mulle
niin kuin nainen sulle,
mi yössä yksinäistä lohduttaa.

Kitara on mulle
niin kuin nainen sulle,
mi yössä yksinäistä lohduttaa.

Lohduttaa, lohduttaa…

Sävelten kosketus tuntui naisen sydämessä.
Se ei ollut pelkkää musiikkia – se oli elämä, joka kaikui jokaisessa soinnussa. Laulun sanat kertoivat myös hänen tarinaansa: yksinäisyydestä, unelmista ja hiljaisesta kaipuusta.

Kun mies lopetti, nainen astui esiin ja nosti oman kitaransa hieman ylemmäs.

— ”Laulusi puhutteli minua,” hän sanoi hiljaa.
— ”Saanko liittyä seuraasi?”

Mies nyökkäsi ja hymyili. Se oli hymy, jonka takaa näkyi kiertävän muusikon kiitollisuus siitä, ettei tarvinnut soittaa juuri nyt yksin.

He istuivat yhdessä katuvalon alla – kaksi kulkijaa, kaksi kitaraa.
Mies soitti säkeensä uudelleen, ja tällä kertaa nainen liittyi mukaan: ensin soinnuin, sitten äänellään. Melodiat kietoutuivat toisiinsa kuin kaksi sielua, jotka olivat kulkeneet liian pitkään erillään.
Hiljaa soivat yössä vain herkät kielet kitarain.