Hän saapui myöhään, melkein huomaamatta. Ei kolinaa, ei kiirettä. Oli vain askel, joka ei rikkonut lattiaa, ja katse, joka viipyi hetken liian kauan. Minä katselin hänen kulkuaan kuin perhosta iltavalossa – kaunista, mutta arkaa, sellaista jota ei tee mieli koskea liian kovaa.
Ilmassa oli se hetki, jolloin sanat ovat turhia. Läheisyys tuntui, mutta en ojentanut kättäni. Kaikki kaunis ei ole tarkoitettu pidettäväksi kiinni. Jotkut hetket ovat lainassa.
Hän hymyili, ja minä tiesin: jos kosken, se muuttaa kaiken. Jos en koske, se jää mieleen. Valitsin varovaisuuden, sillä en halunnut olla se, joka rikkoo siivet.
Yö kului puhuen asioista, joilla ei ollut nimeä. Hiljaisuuskin puhui. Aamun valo hiipi verhojen välistä kuin totuus, jota ei vielä haluttu kuulla.
Kun hän lähti, jäljelle jäi lämmin paino rintaan. Ei tyhjyyttä, vaan kiitollisuutta. Ymmärsin silloin, ettei kaikki rakas ole tarkoitettu jäämään. Jotkut ovat yhden illan perhosia.
Yhden illanko perhonen
Kulkuasi rakkaudella katselin, kun luokseni saavuit Perhosen askelin.
Mieleni tekee sinua koskettaa, mutta en aio sua haavoittaa. Oletko minulle yhden illan perhonen, aamullako vasta tiedän sen?
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
