Isän Munamankeli

Isän munamankeli

Minäpä opin ajamaan polkupyörällä kolmevuotiaana.
Mutta en suinkaan millään kolmirataspyörällä.

Vaan isän sinisellä
kaksikymmentäkahdeksan tuuman Pyrkijällä –
joita meidän talossa ei ollut kuin yksi.

Ja se Pyrkijä…se oli isän.
Sillä muut eivät saaneet ajaa.
 

Ainoastaan joskus,
kun oli oikein kiltti,
pääsi tarakalle kyytiin.

Ajettiin kylänraitilla.
Velipoika istui usein etukorissa,
ja minä takaritilillä, siellä piti varoa varpaita,
etteivät ne lipsahda pinnojen väliin.

Muistan erään päivän.
Isä oli jättänyt Pyrkijänsä kotiin.

Minä tarkistin:
kumit – täydet.
Lukko – auki.
Kaikki kunnossa.

Ei muuta kuin paanalle.
Jalka tangon väliin…
ja hups Keikkaa päälleen
suoraan syvään ojaan.!

Toinen yritys.

Minä poljen.
Minä ohjaan.
Voi sitä riemua –
mää ossaan ajaa, ihan ite !

Mutta…
hei, mitä nyt?
Miksei pyörä enää polje?

Äitii! Äitii! Apuvaa! auta mua.
Ojassa ollaan –Mukkelismakkelis!

Venttaliitte mua äiti,
merimieshousunlahje
on jäänyt kettingin väliin.

Tapio nyt tuli.
Tukkapöllöä.
Isän pyörä rikki.
Housut rikki.

Mutta äiskä…
tiijäkkö nää mitä?

Mää ajoin ihan ite
kolmesataa metriä.

Anna anteeksi rikkinäiset asiat.
Sillä minä rakastan sua.