Hiljainen nauru

Nykypäivän maailmassa jotkut lapset joutuvat kantamaan hiljaista naurua, johon heitä ympäröivä pimeys ei yllä – äänetöntä uhmakkuutta niitä voimia vastaan, jotka saattavat viedä heidän tulevaisuutensa.

Seitsemänvuotias Amir tiesi, ettei pommien keskellä saanut nauraa ääneen. Ääni saattoi paljastaa piilopaikan, ja isä oli aina varoittanut. Silti hänen silmissään pilkahti valo, kun hän huomasi pikkusiskonsa tehneen hiekasta ”keittoa” raunioiden vieressä. Heidän välillään kulki salainen liitto: vaikka maailma ympärillä sortui, lapsen mielikuvitus ei antautunut.

Kun yöllä oli lähdettävä pakoon, äiti talutti pikkusiskoa ja Amir kulki heidän edellään. Heidän ympärillään toiset kulkijat olivat varjoja, joilla ei ollut muuta suuntaa kuin pois päin. Jokainen askel vei kauemmas kodista, lähemmäs epävarmuutta.

Joen yli johtava huteran näköinen silta natisi heidän jalkojensa alla. Amir puristi pikkusiskon kättä niin kovaa, että molempien sormet valkenivat. Vesi pauhasi mustana, mutta toisella puolella odotti hiljaisuus – ja se riitti syyksi jatkaa.

Matka oli raskas. Ruokaa oli niukasti, jalat turposivat ja yöstä tuli ystävä, sillä pimeässä kulkeminen oli turvallisinta. Kun äiti uupui ja pikkusisko ei jaksanut askeltakaan, Amir keksi leikkejä: kivistä tuli kilpa-autoja, varjoista piilopaikkoja. Hiljainen nauru kulki heidän mukanaan ja antoi voimaa ottaa vielä yksi askel.

Viikkojen kuluttua he saapuivat pakolaisleirille. Telttojen välissä kulki lapsia, joiden silmissä välähti sama tarina – menetys, mutta myös toivo. Amir huomasi, ettei ollut yksin. Heidän yhteinen salaisuutensa oli se, että sodan pimeys ei ollut onnistunut sammuttamaan heidän nauruaan.

Kun sitten eräänä päivänä ilmoitettiin, että perhe pääsisi muuttamaan kaukaiseen maahan, Amir ei ensin uskonut. Matka lentokoneessa oli kuin unta: pommit jäivät taakse, ja ikkunan ulkopuolella avautui rauhallinen taivas.

Uusi maa tuntui liian suurelta. Kieli oli vieras, talot korkeampia kuin mikään, mitä hän oli nähnyt. Koulun pihalla Amir istui yksin, kunnes huomasi, että jalkapallo kulki samalla tavalla kuin vanhassa kylässä. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hänen naurunsa karkasi ääneen.

Vuodet kuluivat. Amir oppi sanoja, ystäviä ja unelmia. Hän ei unohtanut kotia eikä sitä pimeyttä, jonka läpi oli kulkenut. Mutta hän tiesi, että nauru – se hiljainen, sisällä kannettu – oli ollut hänen vahvin aseensa.

Ja joka kerta, kun hän kuuli pikkusiskonsa nauravan vapaasti uudessa kotimaassa, Amir ymmärsi: sodan pimeys ei ollut vienyt heidän tulevaisuuttaan.