Hengähä Tok.

Hengähä Tok!

Se tapahtui keskiviikkona, juuri ennen iltahämärää, kun ilma oli niin kevyt, että tuntui kuin maa itsekin olisi ottanut syvän hengähdyksen. Meidän piti mennä vain pienelle kävelylle – sellaiseen, jossa jutellaan vähän säästä ja ehkä siitä, että pitäisi vaihtaa makuuhuoneen verhot.

Mutta sinä tartuit käteeni eri tavalla kuin ennen.

Kiersimme vanhan lehmuskujan, istahdimme penkille, ja maailma ympärillä hiljeni. Sinä aloit puhua – lempeästi, varovasti, mutta suoraan. Kerroit unestasi, jossa me tanssimme painottomina jossain valossa. Siinä ei ollut sanoja, vain tunnetta. Ja minä uskoin kaiken, mitä sanoit.

Yhtäkkiä olimme seitsemännessä taivaassa.

Ei enkelikuoroja, ei trumpetteja. Vain me kaksi, sydämet samassa rytmissä. Ja siellä, kaiken hiljaisuuden keskellä, minä hengähdin – ihan ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

Kun palasimme takaisin maanpinnalle, me nauroimme. Ei siksi, että unelma olisi päättynyt, vaan siksi, että olimme selviytyneet siitä yhdessä. Elossa, rakastuneina, valmiina seuraavaan askeleeseen – vaikka se olisi vain verhojen vaihto.

Sinä katsoit minuun ja sanoit sen, mikä jäi elämään:

"Hengähä Tok."

Ja niin minä tein.