Nikke von Nakkerton

Tiimalasi

Huoneen hyllyllä seisoi vanha tiimalasi. Sen hiekka ei enää juossut samalla nopeudella kuin ennen, mutta se ei ollutkaan tärkeintä. Jokainen hiekanjyvä kätki sisäänsä muistoja, hetkiä ja tarinoita, joita elämä oli vuosien varrella kerännyt.

Kun katselin sitä, näin oman elämäni. Näin sinut ja minut, polkumme rinnakkain ja erikseen. Hiekkaan oli piirtynyt puroja, joita kyynelten virta oli muovannut – surun ja ilon uomia, jotka kietoutuivat toisiinsa.

Ymmärsin, että jokaisella kyynelpisaralla oli ollut merkityksensä. Ne olivat opettaneet minua, vahvistaneet ja johdattaneet eteenpäin. Jokainen ilo oli ollut lahja, jokainen suru opettaja.

Tiimalasi kertoi, että elämä ei ole vain hiekkaa, joka valuu pois. Se on tarina, joka jää elämään purojen varteen, kyynelten ja naurujen muovaamiin polkuihin.

Ja niin minä jatkoin katsomista – en enää pelolla ajan loppumisesta, vaan kiitollisuudella siitä, että sain elää nämä sivut, nämä purot, nämä tarinat.