RUNO SYKSYISESTÄ SUOSTA

Todellisuus on liian kaunis,
sanat eivät riitä sitä kuvaamaan.
En edes yritä, vain totean.
Syksyinen suo.

Ympärillä haalistuvan ruskan punasävyt
joita sammalten herkkyys läikittää
ja kelottuneiden puiden
harmaat rungot.

Sumu pehmentää, kietoo utuiseen harsoon.
Pitkospuilla pysähdymme
siihen missä suolampi
kutsuu
kirpeään syleilyyn.

Riisun vaatteet pitkospuulle,
takin ripustan
vänkyräiseen oksaan.
Hengitys höyryää.

Epäröit.
Sanot että paleltaa muutenkin.

Käytöstä poistetun, lahonneen pitkospuun
heitän kädensijaksi nousua varten.
Uin ympyrää lammessa,
vähän suonsilmäkettä isommassa.

Koira katsoo,
tyytyväinen kun saa pysyä rannalla
takki päällä, on siinäkin
pitbull, meidän herkkä prinsessa.

Punnertaudun ylös,
iho hehkuu.
Tuntuu uskomattoman hyvältä.

Sinä kastaudut pikaisesti ja olet toista mieltä.
Ei tunnu hyvältä, vietävän kylmältä tuntuu.

Pukeuduttuasi
otan sinut syliin, hypytän
ylös alas, läiskin pakaroille ja reisille
kunnes lämpenet. Naurat.
Jatkamme matkaa lintutornille.
Termospullosta höyryävän kuumaa teetä.
Ja minä lähden koiran kanssa keskemmälle suota.

Seisahdun hiljaisuuteen.
Tämä maisema on niin kaunis että sattuu,
nautinnossa on kipua, pakahduttavaa
kiitollisuutta elämän lahjasta.

Liian kaunista kuvailtavasi, ajattelen 
sitten en ajattele, annan vain
itsen olla, pään ja sydämen levätä.
Hengitän suota, syksyä - -

Koira seisoo vierellä,
ei häiritse,
katsoo samaan suuntaan.

Kuinka tällaisesta voi puhua, kuvailla.
Autossa matkalla kotiin päätän etten edes yritä.
Sormet liikkuvat näppäimistöllä - kerron.

Todellisuus on liian kaunis
sanat eivät riitä sitä kuvaamaan.
Tyydyn vain sanomaan.

Todellisuus on liian kaunis,
sanat eivät riitä sitä kuvaamaan.