Minä muistan sen hetken

Äitini isä, tuffa, oli sodan käynyt mies
ei se paljon puhunut
mutta sen silmät hymyilivät.
Rakkaimpia lapsuuden muistoja:
tuffa otti mukaan kävelyretkelle,
uskoi että jaksan kävellä, vaikka
olin jotain viisivuotias,
ja minä jaksoin - käsi tuffan kädessä.
Vielä muistan kulkemamme reitin.

Tuffa oli hieno mies, se uhkasi isää:
Jos ei pojan hakkaaminen lopu, ilmoitamme poliisille.
Olin neljävuotias ja mustelmilla,
itse en niin kaukaisia muista, mutta 
minulle on kerrottu.

Mitä muistan?
Muistan kuinka opin erottamaan
milloin isä on kiukkuinen, milloin tosi kiukkuinen -
sen erotti siitä, millä tavalla vyö irtosi isän housuista.
Kun isä oli tosi kiukkuinen, tuli solkipäästä.

Isän kiukku kasvoi jos juoksin karkuun, jos huusin apua ja
pyysin lopettamaan,
silloin tuli ainakin solkipäästä:
Rangaistukset on kärsittävä kun on ne ansainnutkin.

Eivät ilmoittaneet poliisille - ja tuskinpa poliisi olisi mitään sanonutkaan,
se oli sellaista aikaa.
Joskus äiti tuli väliin, kielsi hakkaamasta.
Mutta harvoin, ehkä se pelkäsi lyöntiä itsekin.

   Paljon myöhemmin, kun olin jo naimisissa
   vanhemmille tuli ero,
   yritin huolehtiä itsemurhan partaalla hoippuvasta
   isäukosta.

   - Mä olisin niin halunnu vanheta sen kanssa yhtä matkaa,
   oltais istuttu kiikkustuolissa, rakastettu
   toisiamme, lapsia ja lapsenlapsia, loppuun saakka. 

   Ryhdistäytyy, katsoo silmiin:
   - Anna kuule anteeks kaikki vanhat jutut,
   vaikka mä aina arvostelin sua, ihan pikkulapsesta lähtien
   ja olin niin hiton ankara, kun en osannu muutakaan,
   niin kyllä mä oikeasti välitin.

   Olin jo antanut anteeksi, ennen kuin pyysikään.
   Ja tuli sitten sekin päivä, kun silitin poisnukkuneen harmaita hiuksia -
   hautaustoimiston miehen kanssa nostin ruumiin arkkuun,
   kannoimme palvelutalosta ulkona odottavaan
   mustaan autoon.

   Minä olin silloin jo isoisä itsekin.
  
Niin, tulin isäksi minäkin.
Vaimon mukana ponnistin niin että otsasuoni pullistui.
Pitelin sylissä pientä nyyttiä, jonka napanuora oli juuri katkaistu,
maailman suurinta ihmettä.

Pari viikkoa aiemmin olin päässyt samasta sairaalasta
oltuani yli kaksi vuorokautta tajuttomana
vakavassa intoksikaatiossa
ja herättyä meni vielä vuorokausi
ennen kuin pystyin liikkumaan, nousemaan edes istuvaan asentoon.

Katselen sitä pientä nyyttiä, ja ymmärrän
että elämän on muututtava,
elämän ihmeen tähden - elämän ansaitsemattomien
lahjojen tähden.

Muistan sen päivän 34 vuotta sitten
kun tulit laitokselta kotiin -
katson kapaloitua, vastasyötettyä nyyttiä
sängyllä vieressäni, olen pakahtua kauneudestasi
enkä voi olla ajattelematta:

Jonain päivänä olet kasvanut isoksi
ja silloin minä muistan tämän hetken, juuri tämän
ja ihmettelen
minne nuo vuodet katosivat, nuo päivät?

Osaisinpa olla läsnä kaikki päivät,
voi kunpa vain osaisin!

   Tuli sitten avioero, jonkin aikaa vanhempien eron jälkeen.
   Poika jäi minulle, asuttiin isän talossa, isä oli muuttanut
   firman toimistoon asumaan, ennen kuin menetti sen firman.

   Katson pientä poikaa, tuttipullosta maitoa imevää,
   hetkeä ennen nukahtamista
   sen silmissä on hämmentynyt katse:
   Mitä pahaa olen tehnyt kun minun äiti on poissa?

   Myöhemmin luen lehtiartikkelista, että sillä tavalla
   pieni lapsi kokee, tunnemaailman tasolla,
   ajattelee itsensä vialliseksi kun äiti
   tai isä on mennyt.

   Alkujaan meillä meni kait oikein hyvin, luulen,
   ensimmäisistä uhmakausistakin selvittiin.
   Lapsenkasvatus on pohjimmiltaan sitä
   että suostuu itse vanhempana kasvamaan,
   ajattelin, ja halusin kasvaa.

   Lähestyit kouluikää, minä olin liikaa omissa kuvioissa
   autoin ja hyysäsin apua tarvitsevia
   mutta huomasinko omaa lasta, osasinko? 
   Sitten tuli se ensimmäinen
   naissotku, seitsemän vuoden yksinolon jälkeen -
   huomio oli naisessa enemmän kuin sinussa,
   ja pinnakin tiukalla.
   
   Pienen pojan yritykset saada huomiota
   palkitsin selkäsaunalla:
   Rangaistukset on kärsittävä kun on ne ansainnutkin.
   Yöllä nukkuessasi polvistuin vuoteesi vierelle,
   silitin hiuksiasi
   ja toivoin koko sydämestäni
   että sielusi selviäisi vahingoittumattomana.

   Joinain iltoina soimasin itseäni niin että oli järki mennä,
   soimaan usein vieläkin. 
   Luulen että kannan sitä syyllisyyttä loppuun saakka.

Tulin isoisäksi.

   Ja sitten minulla oli se kolmas naissotku, viimeisin,
   tuskallisempi kuin mikään.
   Liian paljon lapsenlapsen kasvussa meni ohi
   ja osallistumatta,
   tahiessani itsen ja naisen kanssa.
   Ei niitä vuosia saa takaisin, ei vaikka kuinka
   itkisi, katuisi, huutaisi itselle. 

   Kymmenen vuotta kesti
   sitä suhdetta.

   Olithan sinä niinä vuosina
   meillä yökylässä,
   yhteisiä retkiä tehtiin,
   ulkomaillakin olit kanssani,
   paljon kivaa koettiin.
   Mutta jotenkin vain minusta tuntuu
   etten läheskään aina osannut olla läsnä.

Pitäisi puhua pojan kanssa lapsuuden kuviot,
pyytää anteeksi.
Tuntuu vain niin vaikealta
ottaa puheeksi.

Ja välillä kun puhun lapsenlapselle
käytän pojan nimeä,
se katsoo pitkään, heristää sormea:
- Pappa !

Katson lattialla leikkivää, sydän pakahtuu.
Kunpa kukaan koskaan ei satuttaisi,
ei väheksyisi,
ei jättäisi sinua kohtaamatta.
Tänään olet yksitoistavuotias,
pikkuautoleikkien ja muovisotilaiden aika takana,
kohta murrosiässä, omaa maailmaasi rakentava -
jonain päivänä ehkä isä, isoisä -

Isänpäivänä käydään isän, pappan, isopappan
haudalla, 
hautakivi erottaa
tuolla puolella olevien isien ketjun
tällä puolella olevista.

Perhe on rikkautta,
ja vaikka joinain päivinä
niin kuin tänään
katselen asioita alakulon läpi,
syyllisyyden läpi -

Olen kiitollinen, kiitollinen hienosta pojasta
josta kasvoi vastuullinen mies,
hienosta pojanpojasta, joka on elämäni
suuria rikkauksia.

Voiko sitä enää enempää pyytää, toivoa?

   Sitä toivon kuitenkin, että
   jos tämä syyllisyys vähän helpottaisi.

   Ehkä jos osaisin ottaa puheeksi,
   jos kokisin saavani pojalta anteeksi?

Ja minä muistan sen hetken, kun ajattelin:

Jonain päivänä olet kasvanut isoksi
ja silloin minä muistan tämän hetken, juuri tämän
ja ihmettelen
minne nuo vuodet katosivat, nuo päivät?

Minä muistan sen hetken, selvästi
muistan sen hetken. 







Faktaruno. Niin faktaa kuin olla voi. Kirjoitettu 01 ja 02 04 22. Julkaistu 02 04 22. Enemmän kuitenkin oli pojan kanssa niitä hyviä hetkiä kuin huonoja, toivon että rakkaus olisi jättänyt jälkensä syvemmin kuin selkäsaunat, joita ei loppujen lopuksi ollut monta, ei yhtä monia eikä niin rajuja tai mielivaltaisia kuin itsellä lapsena, mutta sittenkin liikaa. Ehkä lyömisen perinne katkeaa ja ihminen oppii käsittelemään tunteita, hakemaan vaikka apua siihen käsittelyyn, tiedostaa syitä ja seurauksia. Enemmän olisi pitänyt olla isä, ottaa aikaa yhteisiin leikkeihin, kasvun vuosiin ja murkkuikäisen kriiseihin. Paljon toki otinkin syliin, juteltiin ja tehtiin asioita yhdessä, matkusteltiin. Joinain päivinä, sellaisina kuin tänään, kaikki menneet virheet tuntuvat vain vyöryvän päälle, on niin mahdottoman vaikea sietää itseään. Alakulon ja syyllisyyden vallatessa tuntuu kuin elämä olisi yksi suuri epäonnistuminen.