Elämä ei ole aina helppo.
Istuessasi vastapäätä ihmistä,
ystävääsi, jonka sielua julma koura
jo lapsuudessa runteli outoon asentoon.
Kuuntelet katkeruuden sävyttämää tarinaa,
kuitenkin aitoa, karkeudessaankin
niin rehellistä, että sattuu.
Poika, jonka piti vahtia pikkusiskoa pihaleikeissä
mutta sisko juoksikin autotielle,
isä hakkasi kiväärinperällä: jumalauta tapoit siskosi -
vielä neljäkymmentä vuotta myöhemmin
pojan korvissa soivat isän sanat niin
että vain alkoholi tai muut päihteet hetkeksi sammuttaa
syyttäjän äänen.
Orpo kaupunkilaistyttö, joka lastenkodista
pääsi pienviljelijän perheeseen
maalle, sai syödäkseen
perheen omien lasten lautaselle jättämät
perunankuoret.
Ja se poika, jonka isä ja äiti pukivat
tyttöjen mekkoon, laittoivat laulamaan ja tanssimaan
kännisille kavereilleen.
Rehellistä - ja joskus epärehellistä:
suorin sanoin silmiin katsoen valehdeltua,
niin että joutuu miettimään, uskooko se itsekin
puheisiinsa.
Sen elämä ei ole ruusullisin rusetein koristeltu
lahjapaketti, jossa sulotuoksuiset aarteet
odottavat herkkää löytäjää.
Voisimmepa sanoa:
mutta sittenkin niin kaunis.
Ei, ei elämä ole aina kauniskaan.
Kun istuu vastapäätä ihmistä, jonka suu hymyilee
mutta silmät ovat tyhjät kaivot -
kolmesta taposta tuomittu, joka on lähes koko ikänsä
istunut linnassa, pääsi eilen vapaalle, ja vaikka
suu hymyilee, silmistä tiedät, että kohta se on taas
tuomiolla.
Tai istuessasi vastapäätä ihmistä, joka on tuomittu
lapsensa hyväksikäytöstä.
Jos se edes katuisi - mutta kuinka katua, kun ei osaa asettua
uhrin asemaan, ei edes oman lapsen.
On katuvinaan, koska ymmärtää että yhteiskunta
odottaa katumusta, yhteiskunta on sillä tavalla rakennettu
että tällaisista rikoksista nyt kuuluu olla pahoillaan.
Sisimmässään ei kuitenkaan ole, koska siinä kohtaa on
kuollut kohta,
perkeleellinen pimeydensuojelukohta,
jossa on tilaa vain haluille, aistimuksille, mielikuville -
lapsuudesta saakka kieroutuneille.
Kuunnellessasi häntä, joka hylkäsi puolison ja lapset
toisen vuoksi, koska sydämen ääntä nyt vain on kuunneltava -
ja kohta taas ryhtyi uuteen suhteeseen samasta syystä -
eikä tunne katumusta, koska kaikki tapahtui ja
tapahtuu rakkauden tähden.
Ja hän joka rakkaudesta tyttäreensä, jonka oli hylännyt -
ampui naapurirapussa asuneen huumediilerin,
koska luuli tämän houkutelleen
tyttärensä aineisiin, vaikka todellisuudessa
asia oli juurikin päinvastoin,
kieltäytyy nyt uskomasta totuutta, ja itsepintaisesti
puolustelee tekoaan oikeudenmukaisuudella.
Ei, elämä ei ole aina kauniskaan.
Ja sittenkin ihmisellä on arvo,
jotain sellaista, joka ei ole riippuvainen teoista,
jotain sellaista, jota edes hän itse ei voi mitätöidä eikä
poistaa itseltään.
Häntä kuunnellessasi kohtaat omat kasvot,
sisälläsi vellovan vastenmielisyyden ja inhon aallot -
haluaisit katsoa häntä tunteidesi läpi, nähdä juuri sellaisena,
ainoastaan inhottavana, niin kuin tunteesi sanovat hänen olevan;
jättäisit itsesi kohtaamatta, näkisit pimeyden vain toisessa.
Siinä murhamiehessä, siinä lapsenraiskaajassa -
tai siinä sydämen ääneen vetoavassa avionrikkojassa
ja siinä joka murhasi yksinhuoltajaäidin ainoan pojan
jota luuli diileriksi, ja siinä -
Mutta joudut myöntämään, että viha on sinun vihaasi
jota et voi paeta vetoamalla hänen pimeyteensä.
Siinä se on, elämän ehkä vaikein läksy:
erottaa ihminen tunteista, joita hänen tekonsa
herättävät minussa.
Ei niin ettei minulla olisi oikeus kokea vastenmielisyyttä,
paheksuntaa, vihaa, inhoa -
mutta erotan tunteeni ihmisestä, johon ne kohdistuvat,
sillä tunteeni eivät määrittele hänen arvoaan.
Ei niin ettei hän olisi syyllinen ja vastuullinen -
mutta sittenkin hänellä on arvo, jota syyllisyys ei riistä.
Vastapäätä ihmistä
tulen tietoiseksi tunteistani, itsestäni -
ja vähä vähältä, ihmeellisesti:
tietoiseksi hänestä jota kuuntelen.
Tunnen edelleen vastenmielisyyttä teoista, joita en voi hyväksyä,
teoista, joita mielestäni ei voi oikeuttaa millään verukkeella,
mutta tunteistani huolimatta kohtaan ihmisen.
Hän ei ole minulle vihollinen, ei jotakin
joka minulla olisi oikeus survoa maan rakoon tai toivoa
alimpaan helvettiin.
Se on minun vastuullisuuteni, jota en voi kiertää millään verukkeella:
olla ihminen ihmiselle.
Ja vaikka elämä ei ole ruusullisin rusetein koristeltu
lahjapaketti, jossa sulotuoksuiset aarteet odottavat löytäjää -
ei, joskus se on vain rujo, raadollinen ja niin äärimmäisen julma.
Sittenkin siinä on jotain enemmän.
Jotain minkä löytäessään voi olla ihminen ihmiselle.
Vastapäätä ja pakenematta - silloinkin
kun elämä ei ole helppo.
Ja ehkä silloin siinä on edes jotain kaunista.
Ihmiset kertovat itsestään tarinoita, eivät ainoastaan lapsuuden koettelemuksista, joskus suurentelevat omia rikoksiaankin, kertovat niistä osan, osan jättävät sujuvasti kertomatta. Tähän runoon poimimani tarinat ovat kuitenkin totta, oikeasti tapahtuneet ihmisille joita olen tavannut. Joitain kohtia olen vähän muuttanut tai sekoittanut, etteivät sanat olisi suoraan yhdistettävissä henkilöön.
Joillain toisilla foorumeilla olen käsitellyt asioita ehkä eri tavalla, tällä sivustolla annan itselleni luvan olla subjektiivisesti asioita lähestyvä runoilun harrastaja. Runojen tarkoitus ei ole saada itselleni sympatiaa kivasti kirjoitetuista teksteistä, vaan tutkia elämää ja tehdä se niin, että lopputulos on jotain jonka tyylissä tunnistan itseni kirjoittajana (toisinaan enemmänkin tutkin sanoja eli kuinka elämästä/rakkaudesta ylipäätään voidaan kirjoittaa ja millainen manipuloiva voima sanoihin latautuu). Tietysti tahdon myös kirjoittaessa kokea empatiaa ja ymmärrystä ihmistä kohtaan, koska muuten kirjoittamisessa tai ylipäätään missään ei ole mieltä. Ja tietysti lähestyn aiheita itseni kautta, koska se on ainoa millä mitään ylipäätään lähestytään, joka taas synnyttää kysymyksen, millä tavalla subjekti on itsensä objekti ja kuinka objektiivista se on.
Runo syntyi Minä muistan sen hetken -runon jälkimainingeissa. Lukijan saattaa olla helppo antaa anteeksi kasvatuksessa tekemäni virheet joiden tunnustamisesta ko. runo osittain kertoo, koska ilmaisen kokevani syyllisyyttä ja joinain päivinä lähes järjettömyyteen saakka. Ehkä myös isälleni annetaan anteeksi hänen virheensä, koska hänkin ilmaisi katumusta ja pyysi tekojaan anteeksi.
Mieleeni muistuu erään kristillisissä piireissä tunnetun ja tunnustetun psykoterapeutin sielunhoidolliset luennot, joissa käsiteltiin vääristyneiden isäsuhteiden ja isättömyyden tuottamia vammoja ja rikkinäisyyksiä, niiden vaikutuksia ihmisen oireiluun ja riippuvuuksiin. Koska olen myös toiminut puhujana seurakunnissa ja joutunut sielunhoidollisissa tilanteissa kohtaamaan monenlaista rikkinäisyyttä ja kipua, minua jäi vaivaamaan muuten erinomaisen asiantuntevien ja hoitavien luentojen tietynlainen yksipuolisuus siinä, kenelle ne oli suunnattu. Otin asian puheeksi. Muistutin itseäni ja terapeuttia siitä, että kuulijakunta ei muodostu ainoastaan niistä jotka kärsivät lapsuudessa tuotetuista vammoista ja jotka kokevat tulevansa kuulluiksi ja ehkä saavat apua kipukohtiensa käsittelyyn, vaan joukossa luultavimmin on myös vanhempia, joiden syvimmät haavat ja kipukohdat aiheutuvat siitä, että he ovat olleet näitä vammoja tuottamassa lapsilleen tai lähimmäisilleen. Eikö myös heidän kipunsa tulisi kuulla ja jollain tapaa huomioida, etteivät sielunhoidolliset luennot yksipuolisessa suuntautuneisuudessaan ehkä lisäisi itsesyytöksiä ja kipua? Meillä oli lyhyt mutta mielestäni hyvä ja tärkeä keskustelu aiheesta.
Mutta entä ne jotka eivät kadu? Ja joiden rikokset koettelevat sietokykymme kaikkia rajoja? Eikö myös heillä ole mittaamaton ja riistämätön ihmisarvo Jumalan luomistyön ja lunastuksen perusteella, riippumatta siitä uskovatko jumalalliseen sovitukseen tai edes Jumalaan, ja riippumatta siitä kokevatko synnintuntoa/syyllisyyttä ja katumusta ja jos kokevat millä tavalla. Katuvatko ainoastaan siksi, koska ovat rikoksilla aiheuttaneet myös itselleen tuskaa ja ehkä sosiaalisen stigman - vai ymmärtävätkö olevansa syyllisiä ja katuvat ennen muuta siksi, koska ovat rikkoneet lähimmäistään (ja rakastavaa Jumalaa) vastaan? Eikö myös heidän elämänsä ole joka tapauksessa ainutlaatuinen ja korvaamaton huolimatta siitä millaiseksi irvikuvaksi se (suurelta osin heidän omasta syystään) on ruhjoutunut? Tässä jos missä olemme kristillisen ydinkysymyksen äärellä.
Anteeksiantamus tosin hyödyttää vain niitä, jotka ottavat sen vastaan, ja epäilen, voiko anteeksiantamusta ottaa vastaan jos ei koe rikkoneensa, eli jos synnintunto ja katumus puuttuu. Kristillisen teologian mukaan Jumala kuitenkin rakastaa jokaista, heitäkin, joille Hänen rakkautensa jää hyödyttömäksi, heitä, jotka armoon kääntymättä pysyvät pimeydessä. Vaikka armo edellyttää vastaanottamista se on ansaitsematonta; vastaanottaminen ei ole ansio, kuten oven avaaminen korjaajalle ei ole osallistumista tämän tekemään korjaustyöhön talossa, vaan suostumista siihen. Kaikki korjaaminen tietysti maksaa. Tässä tapauksessa korjaaja itse on etukäteen maksanut tekemänsä työn. Golgatan ristillä Hän ansaitsi ihmiselle sovituksen ja parantumisen. Ihminen, joka puolestaan suostuu maksamaan vastaanottamisesta koituvan hinnan - syntiensä luovuttamisen Hänelle, siitä koituvan ehkä pilkatuksi tulemisen, äärimmillään jopa perheestä erotetuksi joutumisen - löytää ansaitsemattomasta armosta voiman rakastaa lähimmäistä vaatimatta tätä muuttumaan tai kääntymään. Pelastus on Jumalan teko. Kristityn etuoikeutena on rakastaa, ja jättää Jumalalle kuuluva työ Hänen hoidettavakseen.
Kun nuorena kristittynä, vasta hiljattain päihteistä vapautuneena ja vähän aikaa uskossa olleena avasin kotini ovet alkoholisteille, narkomaaneille ja vankilasta vapautuville, jouduin ennalta arvaamattomaan seikkailuun, jossa olen monta kertaa kohdannut rakkauteni rajallisuuden ja saanut sitten havaita, että Jumalan rakkauden avulla voi päästä esteiden yli ja kykenee rakastamaan silloinkin, kun oma kyky ja jopa halu rakastaa loppuu. Ainoa mitä vaaditaan on avoimuus Hänen puoleensa.
Tämä seikkailu alkoi noin vuosi avioeroni jälkeen, kun muutin pienen poikani kanssa kaupungin keskustaan, nyt jo puretun puutalon yläkertaan. Keittokomerolla varustetussa pienessä asunnossamme ei ollut lämmitystä, ja talviaika kun oli, ensimmäiset yöt nukuimme sähköhellan uuninluukku auki. Lämmintä vettä ei myöskään tullut, joten pesuvesi täytyi lämmittää kattilassa.
Kodittomille tarkoitettu yöpymispaikka ei tuolloin ollut Sininauhassa, johon se siirtyi muutama vuosi myöhemmin ja jolloin olin ko. paikassa valvojana, vaan sijaitsi vähän syrjässä ydinkeskustasta. Paikkoja oli rajoitetusti ja yöpymään piti mennä ennen määrättyä kellonaikaa, jonka jälkeen ei päässyt sisään. Koska asuin keskustassa oveni takana oli piankin kolkuttelijoita, joilta puuttui mahdollisuus tai voimat kävellä suojaan saakka. Pojasta oli hauskaa aamuisin tarkastella lattialla makaavia miehiä ja taapertaa näiden välistä. Yövieraat myös huomioivat lapsen, toivat joskus makeisia eivätkä meillä ollessaan tapelleet vaikka joillain oli kaunoja toisiaan kohtaan. Minulle ehkä läheisimmäksi tuli keski-iän ylittänyt pitkän linjan alkoholisti, joka päähän osuneen kirveeniskun aiheuttaman halvauksen seurauksena laahasi toista jalkaansa; tämän edesmenneen ystäväni tragedia on kuvattu runossa, hän on poika joka joutui kantamaan syyllisyyttä pikkusiskon kuolemasta.
Myöhemmin, asuessamme kerrostaloasunnossa kaupungin lähiössä, satunnaisia yöpyjiä oli vähemmän, mutta seitsemän vuoden ajan kotini toimi väliaikaisena suojapaikkana usein mielenterveysongelmaisille päihdeongelmaisille ja/tai taparikollisille, joita tuolloin (1990-luvun puolivälin paikkeilla) oli vaikea saada sopivaan hoitoon. Ihmiset olivat joskus suorastaan käsittämättömän pallottelun alaisia. Päihdekuntoutuksen ei päässyt, koska henkilö katsottiin liian haasteelliseksi väkivaltaisuuden tai mielenterveydellisten ongelmien vuoksi, mielisairaalassa taas kieltäydyttiin ottamasta hoitoon siitä syystä että henkilön katsottiin olevan enemmän päihdekuntoutuksen tarpeessa. Eräs vuoden verran meillä asunut pääsi hoitoon vasta hypättyään kolmannesta kerroksesta asfaltille.
Kotikaupunkini oli tunnettu myös siitä, ettei maksusitoumuksia juurikaan myönnetty kunnallisten palveluiden ulkopuolisiin hoitopaikkoihin eikä etenkään kristillisiin hoitokoteihin, joista uskoontulleet tai uskonasioista kiinnostuneet olisivat parhaiten hyötyneet ja joissa monet pääsivät pysyvän päihteettömyyden alkuun. Kokemukseni on, että useimmat auttamistani tai muuten päihdekuvioissa tapaamistani henkilöistä yrittivät rehellisesti muuttaa elämäänsä, joidenkin kohdalla se onnistuikin, ja parhaiten niiden kohdalla, joille usko Jeesukseen tuli elämänmuutosta tärkeämmäksi. Elämänmuutos tuli sitten ikäänkuin kaupan päälle. Kulkijoiden joukossa oli kuitenkin myös niitä, joiden kohdalla muutos oli lähtökohtaisesti mahdoton, koska siihen ei ollut motivaatiota.
Sain oppia kristillisen sielunhoitotyön periaatteet käytännössä. Huomasin ensinnäkin sen, että jokainen kaipaa - silloinkin kun kaipaus on sisimmässä tukahdutettu, ehkä peitetty kovuudella - kokemusta kohdatuksi ja kuulluksi tulemisesta, ja että kuunteleva kohtaaminen edellyttää ihmisarvoista kohtelua, jossa henkilö on tasavertaisesti oleva, ei sanallisten tai sanattomien syytösten ja arvostelujen kohde.
Jouduin kohtaamaan ja käsittelemään omia tunteita, jotka uhkasivat nousta kuulemisen esteeksi. Tällöin tärkeimmäksi, toisen kuuntelemista ja kuulemista tärkeämmäksi nousi oma jumalasuhde, rukouselämä. Kun oma elämä oli Jumalan edessä avoin ja valaistu, kykeni kohtaamaan myös toisen, saman armon tarpeessa olevan. Muotoilin itselleni kolmisuuntaisen mallin: on kuunneltava ihmistä, sitä mitä hän sanoo ja mitä ei sano, ihmistä itseään - on kuunneltava omaa sisintä, tunnistettava kohtaamisen itsessä aiheuttamat ajatukset ja tunteet - ja on kuunneltava Jumalaa, mitä Hän sanansa ja Henkensä kautta haluaa ehkä viestittää. On pyrittävä erottamaan nämä toisistaan, ja toimittava ensisijaisesti sen mukaan mihin Jumalan Henki tai joskus intuitio ohjaa, ei omien tunneliikutusten eikä henkilön odotusten ja näennäisten tarpeiden mukaan.
Myöhemmin sain lisää ymmärrystä niin ihmisen psykologisesta monimutkaisuudesta ja sielun haavoittuvuudesta kuin sitovien henkivaltojen vaikutuksesta ja niistä vapautumisen tarpeesta. Myös tarpeesta erottaa nämä toisistaan. Huomasin että kristillisessä kentässä tapahtuu puoskarointia kahteen suuntaan: henkisiä ongelmia ja traumoja voidaan selittää hengellisiksi (äärimmäisenä vääristymänä riivaajien ulosajaminen silloin, kun kyse on jostain aivan muusta) ja pahojen henkien tuottamien sidosten, ongelmien ja kiusattuna olemisen ilmiöitä psykologisoidaan (äärimmäisenä vääristymänä sielunvihollisen vaikutuksen kieltäminen ja demonien käsittäminen vertauskuvallisessa mielessä mielen lukkiutumiksi, elämän varjopuoliksi, psyyken kipukohdiksi, riippuvaisuuksiksi jne.)
Otin lähtökohdaksi, etten tee tulkintoja kumpaankaan suuntaan enkä etenkään ryhdy "vapauttamaan" pahoista hengistä, ellen ole riittävän varma siitä mitä teen. Jos ymmärrys ongelman luonteesta puuttuu, on turvallisinta pysyä siinä mikä sielunhoidollisessa kohtaamisessa on tärkeintä, yksinkertaisessa kuuntelemisessa, ja jos kuunneltava on kristitty, yhdessä hänen kanssa jättää asiat rukouksella taivaallisen Isän huomaan pyytäen apua ja helpotusta Häneltä, joka parhaiten tietää ihmisen tarpeet.
Vielä myöhemmin, toimiessani puhujana ja rukouspalvelijana seurakunnassa, suoritin myös sielunhoidollisen/psykoterapeuttisen kurssin, jossa sain lisää oivalluksia.
Ja vaikka myöhemmin sanouduin irti tehtävistä seurakunnassa, koska katsoin väärien valintojeni vuoksi päätyneeni tilanteeseen, jossa en hyvällä omallatunnolla voinut jatkaa vastuutehtävissä, ja samasta syystä lakkasin toimimasta sielunhoitajana, koska katson, etten tämän hetkisessä rukouselämässäni riittävästi kykene erottamaan sielun ja hengen osa-alueita, olen edelleen samaa mieltä siitä, minkä sain oppia ja kiitollinen, etten eksymisistäni huolimatta ole pimentynyt kieltämään Jumalaa enkä psykologisoimaan henkimaailmaa olemattomiin. Ja vaikka en välttämättä nyt kykene toteuttamaan oppimaani armollisuutta, hyväksyntää ja läsnäoloa niin kuin tahtoisin, periaate on olemassa: jokainen ihminen on arvokas - ajatuksistani ja tunteistani riippumatta, ja koska näin on, sen tulisi myös ilmetä ajatuksissani ja tunteissani, tai ainakin siinä kuinka lähimmäistäni kohtelen. Ja aivan erityisesti siinä, kuinka kohtaan sen vaikeimman lähimmäisen, jonka kohtaamiseen minulla ei ole voimia tai edes halua.
Jos emme kristittyinä kykene jakamaan Jumalalta saamaamme ansaitsematonta armoa, jos se ei saa meissä muuttua välittämiseksi, huomioimiseksi lähimmäistä kohtaan tämän tekoihin katsomatta ja katumuksesta tai sen puutteesta riippumatta, syy ei ole kohtaamamme henkilön raadollisuudessa. Syy on omassa raadollisuudessa, tai ainakin jumalasuhteessa olevassa tukoksessa, jonka avaamiseen Hänellä kyllä on kärsivällisyyttä. Uusi testamentti puhuu mielen alueilla olevista vääristä linnoituksista, jotka täytyy purkaa. Minun puoleltani se vaatii vain suostumista: että olen riippuvaisuussuhteessa Häneen, itsessäni mahdottomana ja tarvitsevana, mutta Hänen apuun luottaen - ja sitä myös vastaanottaen, silloinkin ja aivan erityisesti silloin kun se vaatii kipeitä ratkaisuja suhteessa itseen, henkilökohtaisiin valintoihin, ajatustottumuksiin ja asenteisiin.
Loppujen lopuksi ehkä vaikeinta onkin antaa anteeksi itselle, hyväksyä oma keskeneräisyys asioissa, joissa olisi halunnut olla parempi, asioissa joissa tuli haavoittaneeksi rakkaita ihmisiä, ei toteuttanut sitä mikä olisi ollut oikein. Siihenkin tulisi tietysti kasvaa, antamaan anteeksi itselle. Jos ei muuten niin Hänen rakkauden tähden. Anteeksiantamus ja sen vastaanottaminen eivät merkitse kevyttä suhtautumista asioihin eivätkä oikeuta virheiden tahallista jatkamista, vaan juurikin päinvastoin. Armo mahdollistaa muutoksen.
Runo ja sen selitteellinen pohdinta 03 ja 06 04 22, julkaistu 06 04 22.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit