VALPURINPÄIVÄNÄ

Runoilija u roskala

Käyttäjän <span class="sydan sydan-punainen"><svg width="10"height="10"viewBox="0 0 1000 1000"xmlns="http://www.w3.org/2000/svg"><path d="M497,203C537,107,630,40,737,40C881,40,985,164,998,311C998,311,1005,347,990,413C969,503,919,583,852,643L497,960L148,643C81,583,31,503,10,413C-5,347,2,311,2,311C15,164,119,40,263,40C370,40,457,107,497,203z"/></svg></span> u roskala kuva
mies
Julkaistu:
298
Liittynyt: 13.1.2008
Viimeksi paikalla: 22.8.2019 12:12

Asuinpaikka: -
Sähköposti:
-
Syntymäpäivä:
-
Facebook:


Monien tuulten tuivertamana on oppinut, että jäinen korsi katkeaa painon alla, mutta rakkauden sulattama kestää raskaatkin taakat.

Jossain käytti nimimerkkiä uroskala, tänään u roskala.

Runoni saattavat kuvata rakkautta, joskus faktisesti omaelämäkerrallisista lähtökohdista, usein faktiona, koetun ja sepitteen yhdistelmänä, toisinaan täysin fiktiivisesti, mutta useimmiten, yhtä paljon tai enemmänkin, aihe ei ole rakkaus vaan rakkausrunous, sen tematiikka. Tarkastelen kuinka rakkaudesta ylipäätään voidaan kirjoittaa. Se on kielen, puhumisen ja kuulemisen pohdintaa, usein lempeällä ironialla.

Joskus hymyillen, joskus itkienkin hän on pohtinut sanoja ja niiden synnyttämiä mielikuvia, asioiden assosioitumista, ihmisen mahdollisuuksia ja kykyä erottaa todellisuudesta muodostamansa mielikuvat ja todellisuus:

Voimmeko ymmärtää ja jopa nähdä ja jos niin millä tavalla, että ihminen on aina jotakin enemmän kuin se miten ja millaiseksi hänet näemme.





ANTEEKSIANTAMUKSESSA

ihmisen ja hänen tekojensa hyväksyminen
ovat toistensa vastakohdat

(19.1.2012)

 

 
 

Havahtukaamme:
Tänään on ensimmäinen
toukokuun päivä!
On ensimmäistä kertaa
juuri tämä toukokuu.





Valpuri. Tänään mieleeni nousee Valpuri, hänen hiuksensa, hymynsä. Yksiö Herttoniemessä. Vanhasta kasettisoittimesta kuluneelta kasetilta kuuntelemamme suttuisesti soiva laulu. Ja minäkin olin silloin niin kipeä.

Uskoon olin tullut pari vuotta aiemmin. Aluksi se oli vain upeaa, kun saamani rauha, rakkaudentuntu vähän kerrassaan avautui persoonalliseen tuntemiseensa, kokemukseen taivaallisen maailman läsnäolosta - ja kuinka se ohjasi tiettyyn suuntaan, oikeisiin ratkaisuihin, asenteisiin elämässä. Elämä alkoi sitten rullata uusissa uomissaan. Rukouselämä ja jano Jumalan henkilökohtaiseen tuntemiseen korvautui kirkossakäymisen rutiineilla, uudenlaisella elämäntavalla. Kaikessa siinä oli Hänen läsnäolonsa, hyvyytensä, mutta ei enää niin valloittavana, ei niin ehdottomana. 

Kunnes jouduin kasvokkain rikkinäisyyteni kanssa. Jos olisin enemmän viettänyt aikaa Hänen läsnäolossaan, enemmän avautunut Hänen parantavalle voimalleen kohtaamaan itseäni Hänen valossaan, olisin ehkä ollut valmiimpi siihen mitä tuli. En ollut valmistautunut. Se oli odottamatonta ja äärimmäisen ahdistavaa: äkkiä vain olin niin täynnä nimetöntä tuskaa, irrationaalista kipua, jolle ei ollut lievitystä. Poissa oli kokemus Jumalan läsnäolosta. Kipu peitti alleen kaiken muun.   



Katselen keittiössä pöydänkulmaa, ajattelen helpottaisiko kipu jos hakkaisin päätäni tuohon? Seison wc:n peilin edessä partakoneenterä kädessä ja kokemuksesta tiedän, että jos viillän itseäni, fyysinen kipu peittää sisäisen, vapauttaa ahdistuksesta ainakin hetkeksi. Muutama vuosi aiemmin olin tehnyt niin, kun tuskaisena lääkehumalassa en saanut tajua pois, en pillereistä ja viinasta huolimatta; kääntyilin nuhruisella patjalla siinä vessattomassa, vailla vesijohtoa olevassa, yhdellä sähköpatterilla varustetussa läävässä, missä silloin asuin. Ja syviä vetoja ranteeseen vetäessäni saatoin vihdoin nukahtaa, upota unen mustaan syliin. Eräänä aamuna patja oli kastunut läpi, veri imeytynyt lattiaan saakka. Silloin hoipuin sairaalaan tikattavaksi. Muistan sen ja - ei, tänään olen uskossa; se tarkoittaa, että olen Jeesuksen oma. Se taas tarkoittaa, että koska Hän ei tahdo minun viiltävän itseäni, en tee niin. Siksi en myöskään lyö päätäni pöydän kulmaan, en sittenkään vaikka hajoaisin tähän kipuun. En suostu satuttamaan itseäni.

Rukoilin Jumalaa auttamaan, huusin Hänen puoleensa. Kipu vain oli ja jäyti. Ei tullut helpotusta, ei ulospääsyä. Nousi mieleen ajatus: Kun Jumalakaan ei auta, ei varmasti ole niin paha jos menen ja vedän ainakin kännit. Mutta ei, tietenkään en tee niin. Minähän olen Jeesuksen oma.

Tänään voin löytää syitä, ymmärtää selittämättömän ahdistuksen, tuskatilan aiheet, joita en tunnistanut. Lapsuudessa koetut hylkäämiset ja pahoinpitelyt - joiden laajuudesta tulin tietoiseksi vasta paljon myöhemmin. Kaikki nuoruudessa tapahtunut rypeminen päihteissä ja holtittomuudessa, joilla olin sitouttanut tunne-elämääni hetkellisiin elämyksiin ja huomaamattani repinyt itseäni aina vain enemmän rikki. Selväähän se oli että avioero aktivoi hylkäämisen ja kelvottomuuden haavat, joiden käsittelemiseen minulla ei ollut eväitä, ja joiden olemassaoloa en vielä edes ymmärtänyt. Kipuni alla olin itseltäni hukassa. En kuitenkaan hukassa Häneltä, jonka läsnäoloa en kyennyt kokemaan.

23-vuotias yksinhuoltajaisä. Vanhassa puutalossa kolmen ihastuttavan, maailman ihanimman lapsen kanssa. Yrittäen parhaansa mukaan hoitaa arjen rutiinit keskellä sielun syvää kipua, joka pahimpina hetkinä vetää kaiken mustien lonkeroidensa alle. 

Ilman hengellisiä tunteita, ilman sisäistä hengen vakuutusta pidin vain kiinni Sanasta johon olin oppinut luottamaan, jonka voiman olin saanut nähdä, kokea. "Jumala, sinun Sanasi sanoo, että kaikki vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Sinua rakastavat. En ymmärrä kuinka avioeroni tai tämä sietämätön sisäinen kipuni voi vaikuttaa minun parhaakseni, mutta sen täytyy olla totta, koska Sinä sanot niin."



Vähitellen lonkerot ympärilläni alkoivat menettää puristavaa otettaan. Niiden täytyi väistyä. Muistan, kun olin ystävän kanssa meren rannalla, seisoimme kalliolla, erotin merellä saderintaman. Kaukana vesi piiskasi veteen muodostaen rantaa lähestyvän seinämän. Tuntui jo kostea tuuli. Ystävä sanoi: - Lähdetään tai kastumme. Minä seisoin ja katselin lähestyvää sadetta. Sisimpääni piirtyi ajatus, yllättävän selkeä, kirkas: jalkojesi alla on kallio, varma ja luja; vaikka nyt olet kipeä, avuton, pysy kalliolla niin saat nähdä, että eräänä päivänä virvoittava sade löytää sisimpäsi jälleen. Samassa vesi syöksyi yllemme. Taivaallinen sade kasteli meidät!

Huvittavaa tai enteellistä, mutta kyseisen rantapaikan nimi on Kallo. Se muistuttaa nimestä Golgata, mistä taas juontuu ilmaus pääkallonpaikka, paikka missä tapahtuu jotakin keskeistä. 



Jumalan läsnäolo löysi tiensä sydämeeni, se ei tapahtunut äkillisenä ryöppynä, mutta hiljaa ja vähitellen. Eräänä päivänä maailmassa oli taas värit ja ne olivat syvemmät, kirkkaammat kuin ennen. Raamattu puhuu sielullisen ja hengellisen erottamisesta, mikä onkin ensiarvoisen tärkeää jos haluaa oppia erottamaan Hänen "puheensa" - Pyhän Hengen sisäiset vaikutteet, ohjauksen - omasta alitajunnan ja tunne-elämän tuottamista impulsseista, sielullisesta intuitiosta ja kaikesta sellaisesta, mitä muutkin voimat voivat tuottaa ja inspiroida. Sain havaita, että kipuni keskellä ja alla Henki oli tehnyt salattua työtään, juurruttanut minua syvästi Jumalan Sanaan, joka "erottaa sielun ja hengen, nivelet sekä ytimet, ja on sydämen ajatusten ja aivoitusten tuomitsija". Kuinka koskaan voimme erottaa asioita toisistaan, tarkastella niitä niiden perimmäisen luonteen perusteella, ellei Jumalan Sana ensin ole punninnut omia ajatuksiamme, asenteitamme, osoittanut meille mitä sydämessämme on? Jumalan työ tapahtuu monta kertaa salatulla tavalla ja arvaamattomia teitä, mutta kun suostumme luovuttamaan itsemme Hänelle, olemme Sanan alaisuudessa, ja se tuottaa hedelmää. Hedelmä tulee yleensä näkyviin vasta myöhemmin mutta sen kasvu on alkanut kriisivaiheissa, niissä elämän risteyksissä, joissa totuutta ja puhtautta tavoitellen tahdoimme valita oikein.

Sen vaiheen jälkeen tiesin ja tiedän, että uskoni ei ole kiinni tunteissa, kokemuksissa. Se ei ole kiinni valtavissa siunauksissa ja rukousvastauksissa - joita olin saanut kokea ja olen saanut kokea myöhemminkin. Ei yliluonnollisissa ihmeissä tai ylipäätään elämän tapahtumissa ja olosuhteissa. Se on kiinni Jeesuksessa. Pitäessäni koettelemuksen keskellä kiinni Hänen sanastaan, kieltäytyessäni palaamasta maailman teille omien halujen ja viettien hetteikköihin, olin syvemmin juurtumassa minulle annettuun kallioon, pysyvään ja horjumattomaan perustaan. 

Oltuani kohta kolmekymmentä vuotta mukana seurakuntaelämässä ja seurattuani sen kuvioita, olen yhä vakuuttuneempi, että ainoastaan sellainen kristitty joka suostuu kohtaamaan itsensä ja oppimaan itsensä tuntemista, mikä ei aina ole helppoa, voi kasvaa Jumalan kohtaamisessa ja tuntemisessa. Tavalla tai toisella Hän vie kaikki Häneen uskovat siihen, oman sielun (ajattelun, tunne-elämän, psyyken) kohtaamiseen. Kun Hän saa yhä enemmän tulla kaikeksi kaikessa, elämän perustaksi, keskipisteeksi ja päämääräksi, ainoaksi Rakkaaksi - seurauksena ei ole, että läheiset menettävät merkityksensä, että ihmisistä tulee yhdentekeviä. Päinvastoin, jos Hän on todellisuutta - ei uskonnollista manipulointia ja itsesuggerointia, vaan todellisuutta - väistämätön seuraus on, että kaikesta tulee vain todellisempaa. Hän löytää tiensä ihmissuhteiden keskelle, opettaa tekemään tahtonsa mukaisia ratkaisuja ja kaiken perustana on armo. Jos toinen ihminen on elämän sisältö ja onnen lähde, seurauksena on riippuvaisuutta, mustasukkaisuutta, manipulointia. Armottomuutta. Ainakin niiden elämässä jotka ovat emotionaalisesti rikki, ja viimeistään silloin, kun toinen ei enää vastaakaan tunteisiin - ja kuka meistä olisi täysin terve? Mutta jos Jeesus on sisältö, voimme rakastaa terveemmin, riippuvaisena yksin Hänestä. Siis, ihminen jolle Jeesus on kaikkea muuta tärkeämpi, ei voi väheksyä myöskään lähimmäistä. Toisen hyväksikäyttö, väheksyminen, halveksunta osoittaa vain sen, ettei Jeesus ole vielä saanut uskovan sisimmässä sitä asemaa, joka Hänellä kuuluisi olla.

Jos minua, joka olen näin vajavainen ja paljon rikkonut Häntä vastaan, on rakastettu ja armahdettu äärimmäisyyteen saakka, minkä todistaa Golgatan risti ja osakseni saama sovituksen ihme - kuinka toinen ihminen, saman rakkauden alainen, voisi koskaan olla minulle arvoton, mitätön?



Voisinpa sanoa, että en tuskavaiheeni aikana kertaakaan "langennut" minua houkuttaviin asioihin. Se tapahtui kuitenkin. Tapahtui vaikka olin päättänyt pitää Jeesuksesta kiinni. Täsmällisemmin sanottuna päättänyt että kaiken tämän keskellä Hän saa pitää minut omanaan, tahdossaan. Hänen sanoihinsa turvautumalla olin kipuni keskelläkin pysynyt niin sanotusti kuosissa, en ollut palannut "maailman teille". Ja kuitenkin eräänä aamupäivähetkenä kivun ollessa sietämätön kiipesin tiskipöydälle ja löysin yläkaapista sinne kätkemäni, päihdevuosilta jääneet viimeiset lääkkeet. Miksi en ollut niitä hävittänyt? Tyhmyyttäni? Ylpeyttäni? 

Vieroittaessani itseni lääkkeistä - se tapahtui noin puoli vuotta ennen uskoontuloa ja ajattelen että se jo oli Hänen vaikutustaan elämässäni, vaikka silloin agnostikkona ja vakaana kristinuskon vastustajana en voinut sitä nähdä - niin, vieroittaessani itseni päihteenä käyttämistäni lääkkeistä, koska olin alkanut sisimmässäni kokea että sellainen elämä on väärin, on elämänvastaista; halusin tehdä sen rankimmalla mahdollisella tavalla: lääkkeet olivat jatkuvasti saatavilla, olivat ensin viikkokausia povitaskussani, sitten kaapin ylähyllyllä, kieltäydyin vain turvautumasta niihin. Ja sinne ne olivat jääneet hyllylle, papereiden alle.

Lääkäri jonka palveluja aikanaan käytin, oli itsekin väärinkäyttäjä. Häneltä sain laillisina reseptilääkkeinä lähes kaikkea huumeeksi luokiteltavaa niin rauhoittavaa kuin piristävää. Voimakkaimmat saamani barbituraatit olivat siirtyneet valvottuun sairaalakäyttöön, mutta niitä sai vielä määrätä. Joskus apteekki kieltäytyi luovuttamasta lääkkeitä. Silloin tein kuten lääkäri oli minua ohjeistanut. Kehotin langanlaihaa, huojuvaa olemustani ilmeisen neuvottomana pällistelevää farmaseuttia soittamaan lääkärille, joka sitten vakuutti että poika on sairas ja lääkkeet on hänelle luovutettava.

Noilta ajoilta oli siis jäänyt joitain nopeasti vaikuttavia ja myös pitkävaikutteisia bentsoja. Ladoin kaapissa olleet lääkkeet sisuksiini, osan heti ja loput vähitellen seuraavien tuntien aikana. Ei niitä paljon ollut. Riittävästi. Henkisen tuskatilan lisäksi tuli sitten vielä syyllisyyskin. Olinhan langennut syntiin. Lääkehumala tosin vaimensi syyllisyyden vaikutusta. Parin päivän kuluttua, vielä lääkkeiden vaikutuksen alaisena mutta jo tokenemassa, lähdin Valpurin luo...



Siinä me sitten olimme kaksi rikkinäistä, elämän kolhimaa. Tarkemmin sanottuna: itsemme kolhimaa, mutta - armahdettua, uudelle tielle nostettua. 

Valpurin pelastukseksi koitui sairaus. Niin hän sen koki. Hänen omin sanoin: - Ilman sitä en olisi pysähtynyt kohtaamaan itseäni, miettimään elämän todellisia, syviä kysymyksiä. Valpurin miesystävä ei kertonut olevansa HIV-positiivinen. Samaa piikkiä käyttäville se tarkoittaa samaa kuin tahallinen tartuttaminen mutta niin se vain menee. Ja Valpurin sanojen mukaan se muuttui hänelle pelastukseksi. Sairastuttuaan hän löysi Jeesuksen.

Tuolloin 1990-luvun alussa, kirjainyhdistelmä AIDS oli vielä mörkö ja kohtalaisen iso. Tarttuuko se kättelyssä? Tarttuuko se jos hymyilemme liian läheisesti? Minulle Valpuri ei ollut HIV-positiivinen siinä mielessä, että se olisi määritellyt suhdettani, suhtautumistani häneen. Hän oli rakas, kaunis Valpuri. Minun ystäväni ja siskoni Jeesuksessa.

Illalla, pienen pojan nukkuessa - poika oli minulla mukana Valpurin luona - kuuntelimme Leppilammen ja Terhon "Minun käteni soi" -kappaletta. Istuimme lattialla ja itkimme. Murheellisina, pahoillamme monista tekemistämme ratkaisevista virheistä, mutta sittenkin lohdutettuina, valoon kurkottavina.

Mitä tahansa tahdon koskettaa, se musertuu kätteni alla. Minun käteni kylvää kuolemaa,
ja se rakastaa rikkomalla. 

On siis paras, kun käteni taskuun jää. Kädet huolella kätken ja peitän, niin ne eivät tuhoa enempää. Niiden päälle nyt multaa heitän.

Näin Luojani silmissä kyyneleet, en jälkekään syytöksestä: "Anna minulle kädet likaiset.
Minä tahdon ne hoitaa ja pestä."

Mitä tapahtui silloin, tiedä en. Tuulet alkoivat huminoida. Ne pyyhkivät lian ja katkeruuden. Minun käteni alkoivat soida.




Tänään, tänä aamupäivänä olen muistellut 27-vuotiaana poisnukkunatta Valpuria. Se on vienyt minua kipeisiin muistoihin. Niiden edessä olen joutunut sanomaan, että paljon on parannettavaa tämän hetkisessä elämässä, olemisessa. Osaanko koskaan olla riittävän kiitollinen tästä päivästä, tästä nimenomaisesta päivästä? Nyt tällä hetkellä armon ihmeestä toukokuussa 2019.

Joitain vuosia tuskakokemukseni jälkeen, opittuani jo elämään ja tarkastelemaan elämää armon pohjalta, minun annettiin nähdä sekin puoli, että kuinka todellisia pahuuden henkiolennot ovat. Joidenkin ystävien kohdalla jouduin kohtaamaan sen konkreettisimmalla mahdollisella tavalla. Näin myös kuinka ihminen muuttuu vapautessaan henkivaltojen otteesta. Sen myötä aloin suhtautumaan omaankin menneisyyteen uudella tavalla, ja monet huumepiireissä koetut, silloin kummallisilta tuntuneet asiat tulivat ymmärrettäviksi, pystyin tunnistamaan niissä saman yliluonnollisen pahuuden, saman jopa valkeudeksi tekeytyvän elämän raunioittamisen ja johdattamisen, minkä myöhemmin havaitsin muiden huumeisiin ja okkultismiin kietoutuneiden elämässä.

Olen miettinyt myös sitä, että mikä kokemassani noin vuoden päivät kestäneessä repivässä tuskatilassa - vaikka olihan joukossa kohtalaisen siedettäviäkin päiviä ja lasten tuottamaa iloa - oli pelkästään inhimillistä, tunne-elämän haavojen valossa selitettävää, ja mikä aiheutui jostakin muusta. Jostakin mikä holtittomuuteni kautta oli saanut minuun otteen, käytti rikkinäisyyttäni hyväkseen, halusi pitää sieluni haavoja pihdessään ja käyttää niitä minun tuhoamiseksi? En tiedä. Jos olisin silloin tiennyt mitä nyt tiedän, olisinko vapautunut nopeammin? 

Moni asia on minulle kysymysmerkki. Sanon että kärsimystä ei kannata tavoitella eikä glorifioida. Siinä itsessään ei ole mitään ylevää. On kuitenkin monenlaista kipua joka kuuluu elämään ja josta ei pääse irti henkivaltoja nuhtelemalla eikä kuulukaan päästä. Demonien otteesta vapauttaminen on oikea tie silloin kun on oikeasti kysymys siitä, mutta jos kyse on muusta, silloin "riivaajien" ulosajaminen on puoskarointia. Samalla tavalla kuin henkivaltojen ja riivaajien psykologinen selittäminen "tunne-elämän lukkiutumiksi" tai "demoneiksi korkeintaan kirjallisessa melessä ja symbolisesti" on psykologista puoskarointia ulottaessaan psykologian tietämyksen selittämään tyhjentävästi alueen, johon se ei yllä. Ylilyöntejä tapahtuu kumpaankin suuntaan ja kristitty tarvitsee tasapainoista ymmärrystä, joka ei kiellä ihmisen haavoittuneisuutta ja psykologiaa mutta ei myöskään pahojen henkien todellisuutta. Kumpikin puoli kuuluu samaan todellisuuteen eli elämään. Vastuullisuuden kannalta on tärkeä ymmärtää, että synti vahingoittaa monella tavalla ja että väärillä teoilla voi olla yllättävän syvälle menevät vaikutukset. 

Sen tiedän, että hyvinkin syvästä tuskasta, menetyksen kipeydestä ja syyllisyydestä voi selviytyä, ja että siitä voi avautua ymmärryksen lähde itseä ja muita kärsiviä, elämäntilanteessaan haaksirikkoon joutuneita kohtaan. Samat asiat, jotka katkeroittavat jos annamme niiden katkeroittaa, voivat muuttua tieksi ulos katkeruudesta, kielteisestä elämänasenteesta. Paljon anteeksisaaneena oppii itsekin antamaan anteeksi toisille - ja itselleen. Näkemään myös itsensä arvokkaana. Ei ansioiden, onnistumisten ja suoritusten kautta niin kuin lapsena oli, että isän hyväksyntä piti ansaita. 

Minun subjektiivinen, henkilökohtainen kokemukseni Jumalasta on, että Hän hyväksyy ehdoitta, mutta että ehdoton hyväksyntä on sidottu Jeesukseen. Jumala ei vetänyt minua Jeesuksen luo ja pyytänyt että ottaisin Hänet elämäni sovittajaksi ja Herraksi siksi, että Hän olisi despootti ja tyranni. Hän teki sen, koska missään muualla ei ole sovitusta. En pysty näkemään vaihtoehtoista tai rinnakkaista tapaa, jolla Jumala toisi ihmisen valoon. Minulle Jumalan anteeksiantamus Jeesuksessa on ainoa tie.

Eräs henkilö istahti pöytääni katukahvilassa viime viikolla. Minua paljon nuorempi, alkoholin ja karujen kokemusten syövyttämä, kasvoilla katkeruuden vetämät uurteet. Muistin hänet seurakunnan nuortenilloista lähes kahden vuosikymmenen takaa. Nainen käärii sätkää äkkinäisin, terävin liikkein, katsoo silmiin ja kysyy onko tupakointi syntiä. Loputon suo ryhtyä jaottelemaan asiat. Vastaan etten tarkastele asiaa niin. Näkökantani on, että jos emme ole kiinnostuneet Jumalasta niin paljon että haluamme elämässämme etsiytyä lähemmäs Häntä ja sitten perata pois asioita, jotka rikkovat yhteyttämme Häneen, niin elämäämme joka tapauksessa leimaa synnillisyys.

Tämä on minun kokemukseni. Olen tarkastellut elämääni ja pyrkinyt tekemään sen niin, ettei kokemukseni ja vakaumukseni esittäminen olisi julistavaa tai että se olisi sitä mahdollisimman vähän, koska uskonnon julistaminen on foorumilla kielletty.



Tänään, tänä aamupäivänä minun on ollut sinua ikävä, Valpuri. Muistan kuinka eräänä yönä näin unen, siinä oli sinun eteisesi ja pakattu matkalaukku puhelinpöydän vieressä. Miksi en silloin soittanut, en tiedä. Ehkä olit jo tekemässä lähtöä. Olisimme hyvästelleet, sopineet että tavataan sitten kotona, paremmissa merkeissä. Muutaman viikon kuluttua soitin. Lankapuhelimeesi vastasi toinen. Sinua ei enää ollut. Ei täällä.

Jos nyt lähtisin koiran kanssa aamupäivälenkille? Sitten käyn vuodatukseni läpi, pyrin korjaamaan kirjoitusvirheet ja mietin - jos ehkä uskallan julkaista tarinani.




Kuvassa Valpuri, minä ja poikani. 

"Minun käteni soi" -laulun kursivoidut sanat Jukka Leppilampi. Kappaleesta on kymmeniä versioita, minun ja Valpurin kuuntelema alkuperäisversio löytyy youtubesta hakusanoilla "jukka leppilampi minun käteni soi".


(Valpurinpäivän muistelma kirjoitettu 1. toukokuuta 2019)
oletus
Kategoria: 
 

Kommentit

Pysäyttävää, kaikkien kannattaa lukea tämä, suurella tunteella <3
Kiitos Star... vähän liiankin syvästi eläydyin muistoihini, mistä johtuen tekstiin tuli liikaakin alakuloista tunnelmaa... kiitollinen kuitenkin. Hengellisen puolen tulkinnoista on varmaan monia mielipiteitä ja saakin olla. Kertomus on paitsi kirjoittajansa todellisesti kokemaa elämää, samalla kuva yhdestä tavasta kokea ja hahmottaa asiat, eli sen voi lukea vaikka proosallisena tarinana kristillisestä maailmankuvasta. Eikä niin kovin kummallinen tapa siitä päätellen että noin 80% kansasta kuuluu edelleen kirkkoon eli ainakin teoriassa tunnustaa uskovansa samat asiat... Mennään rakkaudella eteenpäin ja sydän auki elämälle 
"Sydän kun auki on, sinne Jeesus tekee asunnon.." 
Kiitos, mun lempparibiisi joka joskus kosketti ja lujaa, vieläkin top 10 eli kymmenen parhaan joukkoon... Eipä siihen paljon muuta lisättävää kuin Outi Terhon ja Jukka Leppilammen hienon Revontulet-laulun sanoin: "Sydäntäs ei täällä kukaan käskemällä auki saa... siksi uskallan vain pyytää Golgatalle katsomaan"

Sivut

 

Käyttäjän kaikki runot

Runoilija Runon nimi LuontipäiväLajittele nousevasti Kommentteja Kategoria
u roskala tämäkin voi olla tunne 4.5.2019 1 Runo
u roskala VALPURINPÄIVÄNÄ 1.5.2019 4 Tarina
u roskala KASVANEET ON PUUT 1.5.2019 1 Runo
u roskala LAPSUUDESTA 1.5.2019 2 Runo
u roskala mennyttä aikaa 1.5.2019 1 Runo
u roskala Kaksi tankaa 18. 4. 1.5.2019 1 Runo
u roskala Otsikkokenttä on pakollinen 1.5.2019 1 Runo
u roskala Miksi otsikkokenttä on pakollinen 1.5.2019 1 Runo
u roskala Sanotaan sitä vaikka elämäksi 30.4.2019 1 Runo
u roskala kun subjekti on itsensä objekti 30.4.2019 1 Runo
u roskala miten se päättyi 30.4.2019 1 Runo
u roskala KUUNTELE 25.4.2019 8 Runo
u roskala PESACH 19.4.2019 1 Runo
u roskala RAKKAUDEN KOHTEEKSI LUOTU 26.7.2018 0 Runo
u roskala VOIMAKAS VIRTA 25.7.2018 0 Runo
u roskala 19 07 18 19.7.2018 4 Runo
u roskala 18 07 18 19.7.2018 9 Runo
u roskala Käärmeen pesässä 19.7.2018 3 Runo
u roskala Satuttava suvaitsemattomuus. Pohdintaa 17 07 18 17.7.2018 10 Runo
u roskala kielellä on varjonsa 16.7.2018 2 Runo
u roskala Rehellisyydestä I 25.11.2016 3 Runo
u roskala Jatkoa edelliseen 11.7.2016 1 Runo
u roskala Taas pitkästä aikaa täällä 8.7.2016 1 Runo
u roskala jatkoa edelliseen 30.10.2015 3 Runo
u roskala runon ja kuvan yhteensovittamisesta 30.10.2015 6 Runo
u roskala Hetki 7.6.2015 5 Runo
u roskala Nimetön 26.5.2015 0 Runo
u roskala Syvemmälle 26.5.2015 1 Runo
u roskala Ja minä elän (Gal. 2:20) 26.5.2015 4 Runo
u roskala Nimetön 26.5.2015 0 Runo
u roskala Rivitystä muokattu 30. 10. 2015 26.5.2015 1 Runo
u roskala Asenne 26.5.2015 4 Runo
u roskala RAKENTEILLA 18.5.2015 4 Runo
u roskala Todellisuuteen sidottu II 18.5.2015 0 Runo
u roskala Todellisuuteen sidottu 18.5.2015 0 Runo
u roskala NO MORE CAMEL BOOTS 18.5.2015 0 Runo
u roskala Aamupäivätankaa 18 pvä toukokuuta 18.5.2015 2 Runo
u roskala 7. 5. 2015 7.5.2015 0 Runo
u roskala Älä anna käydä niin 6.5.2015 0 Runo
u roskala Ovensuussa on moni kääntynyt pois 6.5.2015 3 Runo
u roskala Ovensuussa on moni kääntynyt pois 6.5.2015 1 Runo
u roskala Yllätyksiä luvassa 4.5.2015 2 Runo
u roskala ei pelkkää haavemaailmaa 30.4.2015 4 Runo
u roskala TODELLISUUTTA 30.4.2015 5 Runo
u roskala Huomioita 29.4.2015 2 Runo
u roskala Pihalla 20.4.2015 2 Runo
u roskala Matteus 24:42 29.10.2014 1 Runo
u roskala Vanhoja kuvia 22.10.2014 1 Runo
u roskala Tunteikkaat runot kruunaa raflaava lopetus 1.10.2014 0 Runo
u roskala hedelmät 1.10.2014 8 Runo

Sivut