Voisinpa kertoa sinulle kaikki ne syyt,
jotka vetävät minua yöhön pimeään.
Yöhön, jossa ei ole sijaa rakkaudelle
ja joka lopulta kaiken omimansa pettää.
Sen huoneisiin olen tottunut
kuten aaltoihinsa hukkuva
tottuu ajatukseen kuolemastaan,
ajallaan.
Paha on nainut minut.
Se on aina vaalinut/
vaaninut.
Vaatinut minut alituiseen.
Suloinen paha.
Synti.
Sydämeni pohjassa pimeys,
kuin avaruus
aikana, ennen kuin maailma alkoi
- viilsi arpensa aorttaani:
tämä tyhjyys kyllä tunnistaa
minun kaltaiseni naisen
aivan varmasti.
Se nauraa.
Kahlitsee kaiken toiveen ja tajun
järjestäen kruunajaiset
langenneille.
Ja laskee kätensä rinnoille/
huulensa hedelmälle:
Kastaa minut uskoon
vailla päivänvaloa.
Olen vajoava,
hajoava,
lahonnein.
Aina taivasta vahvempi.
Enkelipelin ytimessä
ei lasketa häviäjiä,
siellä ei ole voittajia
vaan lihan valtakunta
kulkee sokeana laumana
siivet selässään,
sarvet otsillaan.
Kutreillansa kruunut.
Pimeys on valoa,
valo pimeää.
Pelko on rakkautta
ja himo himoa.
Yön kansa kulkee
lasit silmillään.
Post tenebras lux, post lucem tenebrae.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi



