Autiotalo
Autiotalo seisoo hiljaisena metsän reunassa, sen rapistuneet seinät ja rikkoutuneet ikkunat kertovat ajasta, joka on kauan sitten mennyt. Ilta-auringon viime säteet luovat taloon haikean, kullankeltaisen hehkun, mutta sisällä vallitsee täydellinen pimeys. Ei sähköä, ei valoa – vain synkät varjot ja unohduksen tuoksu.
Kukaan ei tiedä tarkalleen, milloin talo hylättiin. Kyläläiset puhuvat kuiskaten siitä, miten kerran siellä asui perhe. Vanhemmat ja kaksi lasta, joiden naurua kuului kauas pelloille asti. Heidän iltansa täyttyivät tarinoista ja musiikista, kynttilöiden loimutessa hämärtyvässä talossa. Talo oli täynnä elämää, rakkautta ja lämpöä.
Yhtenä kylmänä talvi-iltana, monta vuotta sitten, tuli syttyi takassa ja perhe kokoontui sen ympärille. Lapset kääriytyivät peittoihin ja kuuntelivat isänsä kertoessa tarinaa ensimmäisestä kohtaamisestaan äidin kanssa. Se oli rakkaustarina, joka alkoi tanssiaisista kylän juhlasalissa. Isä oli katsellut äitiä tanssilattian toiselta puolelta, ja heidän katseensa kohtasivat kuin salama kirkkaalta taivaalta. Siitä hetkestä lähtien he olivat erottamattomat.
Aina, kun isä kertoi tämän tarinan, talo tuntui heräävän henkiin. Seinät kätkivät sisälleen rakkauden muiston, jonka lämpö säilyi, vaikka ulkona lumi pyrytti ja tuuli ulvoi.
Mutta aika kului, lapset kasvoivat ja perhe muutti pois. Talo jäi yksin seisomaan, hiljaisena todistajana menneiden aikojen onnesta. Vähitellen se alkoi unohtua, ja lopulta se jäi kokonaan vaille huomiota. Sähkövalo ei enää loistanut sen ikkunoista, eikä nauru enää kaikunut sen huoneissa.
Vaikka talo on nyt autio ja pimeä, rakkauden muisto ei ole kadonnut. Kun aurinko laskee ja tähdet syttyvät taivaalle, pimeyden keskeltä voi kuulla kuiskauksia menneisyydestä. Rakkaustarinat elävät aina, vaikka me emme niitä ilman valoa näe. Valo tulee ja menee, mutta rakkaus jättää jäljen, joka säilyy pimeydessäkin.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sivut