Pikkuvähän

8 kuukautisena mää rakastuin pikkuvähän,
erääseen Lailaan tähän.

Muistan kun
hänet eka kerran neuvolassa näin,
niin tutti suussa silmät pyöreinä häntä katsomaan jäin.

Kädessään sillä oli harson tapainen valkoinen unirätti,
ja päällään punainen pikku palloinen mekko tosi nätti.

Mekon alta pilkahti hänen siinä käytävällä kontatessa röyhelö pökät,
vaippaa myöten istuvat ei yhtään lökät.

Lutkutin tuttia hullun laila,
äitisi kertoi meidän äidille tuo on meidän pikku Laila.

Äitisi kysyi myös mikä mun nimi on,
äitini vastasi Nikke von Nakkerton.

Äitini laski minut sylistään myös konttaamaan käytävän lattialle,
kädessäni mulla oli lemppari uninalle.

Jonka lähtiissä äidilleni jätin,
sillä nyt oli kiire koska Laila tiputti käytävälle oman unirätin.

Kiireesti konttasin rätin luo,
selvästi näin Lailan silmistä kutsun mulle se tuo.

Laila ootti mua käytävän päässä,
sinne päästyääni mulla oli nokka räässä.

Unirätin Lailalle ojensin,
myös omaa potkupukuani kohensin.

Jotka olivat valahtaneet peräpäästä,
samalla myös pyyhin nokkani räästä.

Lailan kanssa katseemme kohtasivat ekakerran käytävällä siellä,
tutin suustani nappasin koska se oli jokeltelun tiellä.

Jokeltelimme niitä näitä,
kontatessamme käytävän molempia päitä.

Väliin tunsin et olen rakastunut Lailaan pikkuvähän,
konttaus kaveriini tähän.

Myös kaikilla leikeillä loppu on,
lääkäri kutsui seuraavana Nikke von Nakkerton.

Itkuhan siinä meinas tulla,
kun just hauskaa oli Lailalla ja mulla.

Laila lohdutti Nikke,
älä ikke.