Kohtalon Junalippu

Minä en odottanut ketään.
Elämä oli rauhoittunut, ehkä vähän liikaakin.
Aamut alkoivat kahvilla, iltapäivät jäivät vaille sanoja.
Junia meni kyllä – pysähtelemättä.
Ihmisiä tuli ja meni, mutta kukaan ei jäänyt.

Ja sitten – hän.

Hän tuli elämääni kohtalon junalipulla.
Ei ilmoittautunut etukäteen, ei kysynyt onko sydämessä tilaa.
Hän vain astui sisään –
kuin olisi aina tiennyt, että tänne hän päätyy.

Hänen äänensä oli tuttu, vaikka en ollut sitä koskaan ennen kuullut.
Hänen katseensa näki sellaisetkin haavat, joita olin piilotellut vuosia.
Hän ei kysynyt miksi, vaan kysyi: "Entä jos nyt vain ollaan?"

Minä pelkäsin.
Olin jo kerran pakannut rakkauden matkalaukkuun ja jättänyt sen väärälle asemalle.
Olin seissyt laitureilla, vilkuttanut väärille ihmisille.
Ja juuri kun päätin, etten enää kulje kenenkään mukana –
hän ilmestyi.

Hänellä oli silmissään syksyn värit ja huulilla kevään lupaukset.
Hän nauroi kuin olisi ollut kotona.
Minä nauroin mukana – varovasti ensin, sitten rohkeammin.
Ja siinä, kahden naurun välissä, minä huomasin:
juna ei ollut mennyt, se oli palannut.

Me emme juosseet.
Ei ollut kiirettä.
Me istuimme junaan, jonka ikkunoista näkyi sekä eilinen että huominen.
Eikä kumpikaan halunnut jäädä seuraavalla asemalla pois.

Minä en tiedä, kuka sen lipun oli kirjoittanut.
Ehkä kohtalo, ehkä elämä itse.
Mutta tiedän tämän:
hän tuli elämääni kohtalon junalipulla,
ja minä nousin kyytiin – viimein oikeaan vaunuun.