Halipula

Halipula – Uusin kansantauti

Eihän siinä aluksi kukaan huomannut mitään.
Oli kiire.
Kello soi, kahvi jäi kuumana kuppiin ja some huusi enemmän kuin naapurin koira.
Ihmiset hymyilivät hymiöin, mutta silmät pysyivät kylminä kuin pakasteherneet.

Sitten alkoi näkyä oireita.

Eräs mies huomasi halaavansa pyykkinarua.
Toinen istui bussissa ja nojasi lämpimästi penkkiin – ja kuiskasi sille "kiitos kun olet siinä".
Koulun välitunnilla joku lapsi halasi puuta. Opettaja epäili, että se oli saanut metsäpäivästä yliannostuksen.

Vanhemmat ihmiset kertoivat lääkärille, ettei oikein mikään auta.
Lääkkeitä kyllä syödään, mutta mikään ei lämmitä niin kuin ennen.
Sydän ei ole kipeä, mutta tuntuu tyhjältä.
Sitä sanottiin ensin ikääntymiseksi.
Sitten masennukseksi.
Lopulta joku viisas – ehkä lastenlapsi – sanoi ääneen sen, mitä kukaan ei ollut uskaltanut:

"Teillä on halipula."

Ja niin löytyi uusi diagnoosi.

Hoitopolku?
Ei sisällä laboratorioita, ei erikoislääkäreitä.
Ei tarvita Kela-korttia eikä edes apteekkia.
Tarvitaan vain:
– kaksi kättä
– sydän joka uskaltaa olla auki
– ja aikaa edes se yksi aamu minuutti.

Nyt halipula leviää.
Ei tartu pisaratartuntana, vaan tarttuu nimenomaan kosketuksesta.
Yksi halaus voi aiheuttaa sarjareaktion: seuraava halattava hymyilee.
Sitä ei voi estää maskilla eikä eristämällä.

Vakava tauti, kyllä.
Mutta parannettavissa.
Yhteisvaikutus suositellaan: perheessä, töissä, ystävien kesken, jopa kaupan kassalla (mutta kysy lupa!).

Halipula ei ole häpeä.
Se on merkki siitä, että olet ihminen.
Ja siihen paras lääke on toinen ihminen.

Joten jos näet jonkun vähän kumarassa, katse alhaalla –
älä kävele ohi.
Ehkä se on vain halipulan ensioire.
Ehkä hän tarvitsee juuri sinun käsivartesi ympärilleen.

Ja kuka tietää – ehkä sinäkin tarvitset sen halauksen juuri yhtä paljon.