En muista syntyneeni,
mutta oletettavasti olen täällä.
Lähden liikkeelle. Seuraan sitä juonnetta,
juonta, punaista lankaa, suonta.
Ylitse mutaisten sänkipeltojen kuljen.
Kompastelen kuusten juuriin.
(Kuinka pinnallisia ne ovatkaan!)
Yhä syvemmälle raahaudun metsään,
lehtoon, jossa joskus uhrattiin,
mutta luut ovat luultavasti
jo aikaa sitten sulaneet.
Kohtaan kaivon, ja kurkistan sisään,
kutsun: Kuka! kuka! kuka muka!
Minä! minä! millä ilveellä! minne!?
ja joudun sinne sisälle, sisälle!
Ei siellä liene ollut vettä moniin vuosiin,
tai ehkä sittenkin olen kuulevinani yhden
pisaran läsähtävän kiviseen pohjaan,
Ei se ole syvä lainkaan.
Oliko se kyynel vai hikipisara?
En tiedä, nykyisyyden saattelema kuvitelma..
Ei auta kuin kavuta alas,
pimeää ja ahdasta,
sydämen taonta ahjossa
kaiku vain senttien päässä vahvistuva.
(Etten kai sittenkin ole laskeutumassa tulivuoreen?!)
Tapaan pohjaa; lankakerä kirpoaa käsistä,
kiertyy ympärille ja lysähdän kasaan.
Kaikkiko turhaa?
Vaan ylhäältä kuulen suurta pauhua:
Alkaa sataa!
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
