Olimme tunteneet toisemme lähes kolmekymmentä vuotta. Niin kauan, että oli vaikea muistaa aikaa ennen ystävyyttämme. Olimme tavanneet nuorina, silloin kun elämä tuntui vielä pitkältä ja avoimelta tieltä, jonka päässä odotti jotakin suurta ja tuntematonta.
Vuosien aikana ehdimme jakaa paljon. Oli iltoja, jolloin istuimme keittiön pöydän ääressä pitkälle yöhön ja puhuimme asioista, joita emme kertoneet kenellekään muulle. Oli yhteisiä matkoja, juhlia ja tavallisia sunnuntaipäiviä. Toisinaan emme tehneet mitään erityistä. Joimme kahvia, nauroimme vanhoille jutuille ja olimme hiljaa ilman, että hiljaisuus tuntui vaivaannuttavalta.
Elämä muuttui vuosien mukana. Tulivat työt, perheet, velvollisuudet ja omat murheet. Emme enää nähneet yhtä usein kuin ennen, mutta sillä ei tuntunut olevan merkitystä. Saattoi kulua kuukausikin, ja kun tapasimme jälleen, jatkoimme siitä mihin olimme jääneet.
Ajattelin, että sellainen oli todellista ystävyyttä. Se kestäisi aikaa ja välimatkaa.
Sitten jokin alkoi muuttua. En osaa sanoa, milloin se tapahtui. Ei ollut riitaa eikä loukkaavia sanoja. Ei yhtä hetkeä, jonka voisi nimetä ystävyytemme päättymiseksi. Yhteydenpito vain alkoi vähentyä. Ensin jäivät pois pitkät puhelut. Niiden tilalle tulivat lyhyet viestit.
Mitä kuuluu?
Ihan hyvää. Kiirettä pitää.
Sama täällä.
Sitten viestitkin harvenivat. Joskus kirjoitin pitkän viestin ja kerroin elämästäni. Vastaus tuli seuraavana päivänä, joskus vasta viikon kuluttua. Se oli ystävällinen mutta lyhyt. Aloin miettiä, häiritsinkö. Niinpä minäkin kirjoitin vähemmän.
Syntymäpäivinä muistimme vielä toisiamme. Ensin soitimme. Myöhemmin lähetimme viestin. Lopulta pelkän onnittelun, jonka perässä oli tutuksi tullut hymiö.
Vuodet, joihin oli mahtunut kokonainen elämä, kutistuivat muutamaan sanaan puhelimen näytöllä. Kumpikaan ei ilmeisesti tarkoittanut sen käyvän niin. Ehkä ajattelimme molemmat, että vielä ehtisimme, että jonakin päivänä soittaisimme ja sopisimme tapaamisen. Istuisimme jälleen saman pöydän ääreen, kaataisimme kahvia kuppeihin ja nauraisimme sille, kuinka pitkä aika edellisestä kerrasta oli kulunut.
Mutta sitä päivää ei tullut.
Eräänä iltana selasin vanhoja valokuvia. Yhdessä kuvassa seisoimme rinnakkain lähes kaksikymmentä vuotta nuorempina. Katsoimme kameraan ja nauroimme. Muistin päivän tarkasti. Muistin jopa sen, mistä olimme hetkeä aikaisemmin puhuneet.
Katsoin kuvaa pitkään ja ymmärsin jotakin, mitä en olisi halunnut ymmärtää. Me emme oikeastaan enää olleet ystäviä. Ei siksi, että olisimme vihanneet toisiamme. Päinvastoin. Jos hän olisi soittanut silloin, olisin vastannut heti. Olisin ollut aidosti iloinen kuullessani hänen äänensä.
Mutta puhelin ei soinut. Enkä minäkään enää soittanut.
Ehkä juuri siinä oli kaikkein surullisinta se, ettei kukaan ollut tehnyt mitään pahaa. Ystävyys oli vain kulunut hiljalleen pois, kuin vanha polku, jota pitkin kukaan ei enää kulkenut. Ensin siihen kasvoi ruohoa, sitten pieniä pensaita, ja lopulta oli vaikea nähdä, missä polku oli joskus kulkenut.
Silti tiesin sen olleen olemassa ja joskus kaipasin sitä enemmän kuin osasin sanoa. Kaipasin ihmistä, joka eli edelleen jossakin, mutta ei enää minun elämässäni. Sellaiselle menetykselle ei järjestetä hautajaisia. Ei ole päivää, jolloin voisi sanoa kaiken päättyneen.
On vain hiljaisuus ja muisto siitä, että joskus olimme toisillemme tärkeitä - ystäviä!
Vuosien aikana ehdimme jakaa paljon. Oli iltoja, jolloin istuimme keittiön pöydän ääressä pitkälle yöhön ja puhuimme asioista, joita emme kertoneet kenellekään muulle. Oli yhteisiä matkoja, juhlia ja tavallisia sunnuntaipäiviä. Toisinaan emme tehneet mitään erityistä. Joimme kahvia, nauroimme vanhoille jutuille ja olimme hiljaa ilman, että hiljaisuus tuntui vaivaannuttavalta.
Elämä muuttui vuosien mukana. Tulivat työt, perheet, velvollisuudet ja omat murheet. Emme enää nähneet yhtä usein kuin ennen, mutta sillä ei tuntunut olevan merkitystä. Saattoi kulua kuukausikin, ja kun tapasimme jälleen, jatkoimme siitä mihin olimme jääneet.
Ajattelin, että sellainen oli todellista ystävyyttä. Se kestäisi aikaa ja välimatkaa.
Sitten jokin alkoi muuttua. En osaa sanoa, milloin se tapahtui. Ei ollut riitaa eikä loukkaavia sanoja. Ei yhtä hetkeä, jonka voisi nimetä ystävyytemme päättymiseksi. Yhteydenpito vain alkoi vähentyä. Ensin jäivät pois pitkät puhelut. Niiden tilalle tulivat lyhyet viestit.
Mitä kuuluu?
Ihan hyvää. Kiirettä pitää.
Sama täällä.
Sitten viestitkin harvenivat. Joskus kirjoitin pitkän viestin ja kerroin elämästäni. Vastaus tuli seuraavana päivänä, joskus vasta viikon kuluttua. Se oli ystävällinen mutta lyhyt. Aloin miettiä, häiritsinkö. Niinpä minäkin kirjoitin vähemmän.
Syntymäpäivinä muistimme vielä toisiamme. Ensin soitimme. Myöhemmin lähetimme viestin. Lopulta pelkän onnittelun, jonka perässä oli tutuksi tullut hymiö.
Vuodet, joihin oli mahtunut kokonainen elämä, kutistuivat muutamaan sanaan puhelimen näytöllä. Kumpikaan ei ilmeisesti tarkoittanut sen käyvän niin. Ehkä ajattelimme molemmat, että vielä ehtisimme, että jonakin päivänä soittaisimme ja sopisimme tapaamisen. Istuisimme jälleen saman pöydän ääreen, kaataisimme kahvia kuppeihin ja nauraisimme sille, kuinka pitkä aika edellisestä kerrasta oli kulunut.
Mutta sitä päivää ei tullut.
Eräänä iltana selasin vanhoja valokuvia. Yhdessä kuvassa seisoimme rinnakkain lähes kaksikymmentä vuotta nuorempina. Katsoimme kameraan ja nauroimme. Muistin päivän tarkasti. Muistin jopa sen, mistä olimme hetkeä aikaisemmin puhuneet.
Katsoin kuvaa pitkään ja ymmärsin jotakin, mitä en olisi halunnut ymmärtää. Me emme oikeastaan enää olleet ystäviä. Ei siksi, että olisimme vihanneet toisiamme. Päinvastoin. Jos hän olisi soittanut silloin, olisin vastannut heti. Olisin ollut aidosti iloinen kuullessani hänen äänensä.
Mutta puhelin ei soinut. Enkä minäkään enää soittanut.
Ehkä juuri siinä oli kaikkein surullisinta se, ettei kukaan ollut tehnyt mitään pahaa. Ystävyys oli vain kulunut hiljalleen pois, kuin vanha polku, jota pitkin kukaan ei enää kulkenut. Ensin siihen kasvoi ruohoa, sitten pieniä pensaita, ja lopulta oli vaikea nähdä, missä polku oli joskus kulkenut.
Silti tiesin sen olleen olemassa ja joskus kaipasin sitä enemmän kuin osasin sanoa. Kaipasin ihmistä, joka eli edelleen jossakin, mutta ei enää minun elämässäni. Sellaiselle menetykselle ei järjestetä hautajaisia. Ei ole päivää, jolloin voisi sanoa kaiken päättyneen.
On vain hiljaisuus ja muisto siitä, että joskus olimme toisillemme tärkeitä - ystäviä!
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
