Hiljainen uupumus

Hän ei ollut väsynyt niin kuin ennen —
ei silmien painosta tai liian lyhyistä öistä.
Hän oli väsynyt uutisten äänettömään virtaan,
sanoihin, jotka putosivat kuin raskaat sadepisarat,
eikä mikään niistä kuivunut.

Maailma ei kaatunut, se tihkui häneen
pienistä raoista, päivä kerrallaan.

Puhelin värähti — aina joku tarvitsi,
aina joku murtui hieman.
"Olen täällä," hän kirjoitti,
ja huomasi katoavansa vähän joka kerta.

Hän ei ollut kylmä, ei välinpitämätön —
hän oli liian täynnä, täynnä toisten huolia,
täynnä hiljaisia pelkoja,
täynnä asioita, joille ei ollut paikkaa.
Ja siksi hän ei enää jaksanut olla valo,
olla se, joka kantaa.

Kahvi jäähtyi pöydälle, päivät kulkivat ohi
kuin varjot, jotka eivät kosketa.
Hän muisti toisenlaisen itsensä —
kevyemmän, äänekkäämmän, elävän.
Nyt hän oli hiljaisempi versio siitä,
ei rikki, mutta kulunut.

Eräänä iltana hän istui ilman ääniä,
ilman uutisia, ilman vaatimuksia.
Pimeä ei kysynyt mitään.
Hän hengitti.
Ei parantuakseen,
ei muuttuakseen —
vain ollakseen hetken
enemmän kuin maailma pyysi.

Ja siinä hiljaisuudessa
hän ymmärsi: ei tyhjä — vaan liian täynnä.
Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan
ajatus ei painanut enempää.
Se vain oli.