Matka auringon ympäri

Elämä on kallista, mutta siihen sisältyy matka auringon ympäri kerran vuodessa!

Matti ei ollut koskaan pitänyt itseään erityisen matkailunhaluisena miehenä. Hän viihtyi kotisohvalla, söi ruisleipää ja katsoi sääennustuksia kuin ne olisivat jännityssarjoja. Mutta eräänä aamuna, kun kahvi oli hieman liian vahvaa ja maailma hieman liian hiljainen, hän tajusi jotakin pysäyttävää: “Herranjestas… minä matkustan.”

Eikä ihan mitä tahansa matkaa. Matti matkusti parhaillaan Maapallon mukana Auringon ympäri, yli 100 000 kilometrin tuntinopeudella. Hän tuijotti keittiön pöytää, joka ei näyttänyt liikkuvan mihinkään, ja tunsi silti pienen huimauksen. “On tämä melkoinen kyyti,” hän mutisi ja tarttui tuolin selkänojaan varmuuden vuoksi.

Päivän edetessä Matti alkoi tarkkailla matkaansa tarkemmin. Ikkunasta näkyi lunta, mutta hän tiesi, että jossain päin maailmaa ihmiset paahtoivat itseään auringossa. “Aika epäreilu reitti,” hän pohti. “Sama matka, mutta toisilla shortsit, toisilla villasukat.”

Kevään tullessa Matti innostui. “Nyt mennään aurinkoa kohti!” hän julisti naapurin kissalle, joka ei vaikuttanut vakuuttuneelta. Kukat alkoivat kukkia, ja Matti oli varma, että se johtui hänen matkustusvauhdistaan. “Jos hidastaisin vähän, ehkä voisimme jäädä tähän kohtaan pidemmäksi aikaa,” hän mietti, mutta ei löytänyt jarrua.

Kesällä vauhti tuntui erityisen hurjalta. Aurinko porotti, ja Matti oli vakuuttunut, että he olivat ajautuneet liian lähelle sitä. Hän rakensi hatusta ja sanomalehdestä “aurinkosuojakypärän” ja ilmoitti itselleen: “Turvallisuus ennen kaikkea tällä kosmisella moottoritiellä.”

Eräänä iltana Matti katsoi tähtitaivasta ja säpsähti. “Meteoriitti!” hän huudahti nähdessään tähdenlennon. Hän sukelsi sohvan taakse ja odotti törmäystä, mutta mitään ei tapahtunut. “Huh, väistö onnistui,” hän sanoi tyytyväisenä ja merkitsi mielikuvituskarttaansa uuden selviytymispisteen.

Syksyn saapuessa Matti alkoi väsyä matkustamiseen. Lehdet putosivat puista kuin matkamuistoja reitin varrelta. “Olemme selvästi menossa takaisin päin,” hän pohti. “Ehkä tämä on paluumatka.” Hän harkitsi hetken matkalaukun pakkaamista, mutta muisti sitten, ettei ollut koskaan oikeasti lähtenytkään.

Talven pimeydessä Matti tuli filosofiseksi. Hän istui kynttilän valossa ja kuiskasi: “Me kaikki olemme matkustajia, halusimme tai emme.” Hän nyökkäsi itselleen, hieman vaikuttuneena omasta viisaudestaan. Lopulta, vuoden kuluttua, Matti huomasi olevansa täsmälleen samassa paikassa – ainakin keittiön pöydän perusteella. Hän istui alas, kaatoi kahvia ja hymyili.

“No,” hän sanoi, “Olihan se melkoinen reissu.”

Ja seuraavana aamuna, kun kahvi oli taas hieman liian vahvaa, hän tarttui tuoliin ja kuiskasi:

“Pidä kiinni, Matti – taas mennään.”