Aamulla mies tiesi, että kesä oli päättynyt.
Hän ei tiennyt tarkalleen, mistä sen huomasi. Ehkä siitä, että hengitys höyrysi ensimmäisen kerran ilmassa. Ehkä siitä, kuinka hiljainen piha oli. Tai siitä, että koivun lehdet olivat yön aikana muuttuneet lähes kokonaan keltaisiksi.
Hän seisoi kuistilla kahvikuppi kädessään ja katseli puutarhaa. Nurmikko oli huurteessa. Jokainen heinänkorsi kimalteli aamuauringon ensimmäisissä säteissä, kuin joku olisi yön pimeydessä ripotellut niiden päälle hienoa hopeaa.
Mies astui paljain jaloin portaille. Kylmä puraisi jalkapohjia, mutta hän ei palannut heti sisälle. Hän oli viime vuosina oppinut kylmästä jotakin sellaista, mitä ei ollut koskaan halunnut oppia.
Yksinäisyys ei tullut hänen elämäänsä yhtenä päivänä. Se tuli vähitellen, lähes huomaamatta. Ensin harvenivat puhelut. Sitten tapaamiset. Lopulta jäivät jäljelle vain muistot ihmisistä, jotka olivat joskus täyttäneet talon äänillään.
Nyt talossa oli vain hänen oma hengityksensä, kellon tasainen tikitys ja vanhan jääkaapin vaimea hurina.
Aluksi hän oli vastustanut sitä.
Hän oli yrittänyt pitää kiinni entisestä elämästä kuin kesästä, joka ei halunnut luovuttaa lämpöään. Hän oli soittanut, odottanut, kysellyt ja pettynyt. Jokainen vastaamatta jäänyt puhelu oli tuntunut pieneltä oven sulkeutumiselta.
Mutta sinä aamuna hän ei enää odottanut.
Hän katsoi koivua. Yksi keltainen lehti irtosi oksasta ja leijui hitaasti alas. Se ei taistellut tuulta vastaan. Se vain lähti, kun sen aika tuli.
Mies seurasi lehden matkaa maahan.
Silloin hän ymmärsi jotakin. Ehkä kaikkea elämässä ei ollut tarkoitettu säilytettäväksi.
Aurinko nousi matalalla. Sen valo kulki pellon yli, osui huurteiseen nurmeen ja yritti vielä lämmittää maata. Hetken ajan kaikki näytti melkein kesäiseltä. Mutta mies tiesi, ettei lämpö palaisi entiselleen. Eikä hänen oma elämänsäkään. Hän ei enää ajatellut sitä menetyksenä.
Se tuntui oudolta, mutta ei enää pelottavalta.
Hän hyväksyi hiljaisuuden.
Ei siksi, että olisi pitänyt siitä, vaan siksi, että se oli nyt osa hänen elämäänsä. Hän ymmärsi, ettei yksinäisyyden hyväksyminen tarkoittanut luovuttamista. Se tarkoitti, ettei hänen tarvinnut enää joka aamu taistella sitä vastaan.
Hän saattoi oppia elämään sen rinnalla.
Mies nosti kahvikupin huulilleen. Kahvi oli jo hieman jäähtynyt.
Tuuli kuljetti lisää keltaisia lehtiä pitkin pihaa. Ne kahisivat toisiaan vasten ja pysähtyivät lopulta nurmikon reunaan.
Hän hymyili hiljaa.
Syksy ei ollut tullut kysymättä. Se oli vain tullut, kuten elämäkin joskus tulee.
Ja ehkä ihminen ei aina tarvitse uutta kesää. Joskus riittää, että oppii näkemään kauneuden siinä, mikä jää jäljelle.
Mies astui takaisin sisälle.
Hän sulki oven, mutta tällä kertaa se ei tuntunut sulkeutumiselta maailmalta.
Se tuntui kodilta.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
