Takatalvi

Kevät ehti jo kuiskata,
avata maan ja ihmisten mielet,
sulattaa hanget lätäköiksi
ja nostaa puroihin laulun.
Askeleet kevenivät,
takit unohtuivat auki,
ja aurinko sai hetken
meidät uskomaan liikaa.

Sitten se tuli - takatalvi.
Ei varoittaen, ei kysyen lupaa,
vaan pyyhkäisi kylmänä yli kylän
pohjoisen tuulen terävällä kädellä.
Se vei mennessään liian aikaiset toiveet,
liimasi hennot silmut takaisin varjoihin
ja täytti ilman raa’alla kylmyydellä,
joka tuntui syvällä luissa asti.

Ja sitten sade - ei lumi, ei vesi,
vaan märkä, raskas räntä,
joka putosi kuin väsynyt ajatus.
Se kasteli vaatteet,
liimasi kengät maahan,
ja teki maisemasta harmaan,
vailla lupausta.

Tuuli ulvoi nurkissa,
räntä piiskasi kasvoja,
ja kylä hiljeni.
Lintujen laulu katkesi,
ne vetäytyivät suojaan,
pettymys siivissään.

Takatalvi oli enemmän kuin sää —
se oli pysähdys, hidastus,
muistutus siitä, ettei kevät tule kerralla.