Onko mitään väliä?
Hän seisoi keittiössä ja piteli kädessään tyhjää jogurttipurkkia. Hetken hän vain tuijotti sitä, kuin siinä olisi ollut vastaus johonkin suurempaan kysymykseen. Bio? Muovi? Sekajäte? Hän huokaisi, huuhteli purkin ja laittoi sen oikeaan astiaan. Sama rutiini joka päivä. Lajittele, säästä vettä, sammuta valot, osta vähemmän.
Onko tällä kaikella mitään väliä?
Puhelin värähti pöydällä. Uutisissa kerrottiin taas sodasta, taas iskuista, taas ihmisistä, jotka olivat kuolleet jonkun toisen vakaumuksen vuoksi. Joku puhui kameralle silmät kiiluen, vakuuttuneena siitä, että hän teki oikein - että tappaminen oli oikeutettua, koska se tapahtui eri uskon nimissä, kuin se mihin ne toiset uskoivat.
Hän laski puhelimen hitaasti alas.
Samaan aikaan toisessa uutisessa kerrottiin yrityksestä, joka oli jäänyt kiinni myrkyllisten jätteiden päästämisestä mereen. Kuvissa näkyi öljyinen pinta, kuolleita kaloja, rantaan huuhtoutunutta mustaa massaa. Taustalla joku johtaja puhui taloudellisesta kasvusta, kilpailukyvystä, välttämättömistä päätöksistä.
Joku tappaa ihmisiä uskon nimissä. Joku tappaa meren rahan vuoksi.
Ja täällä hän seisoi, jogurttipurkki kädessään, yrittäen tehdä “oikein”. Hän naurahti kuivasti.
Onko tämä kaikki vain turhaa?
Ikkunan takana tuuli heilutti puita. Kevät oli tulossa, vaikka maailma tuntui repeävän joka suunnasta. Hän muisti lapsuudesta metsän tuoksun sateen jälkeen, hiljaisuuden, joka ei ollut tyhjää vaan täyttä elämää.
Ovikello soi.
Naapurin pieni poika seisoi käytävässä, kädessään rikkinäinen leluauto. “Voitko auttaa?” poika kysyi. Hän epäröi hetken, nyökkäsi sitten ja otti auton. He istuivat lattialle, ruuvasivat, kokeilivat, nauroivat kun pyörä irtosi uudestaan.
“Se toimii!” poika huudahti lopulta ja juoksi takaisin kotiinsa.
Ovi sulkeutui. Asunto hiljeni. Hän jäi istumaan lattialle ja katsoi käsiään, jotka vielä hetki sitten olivat pitäneet jogurttipurkkia, nyt korjanneet lelun.
Onko mitään väliä?
Maailmassa joku uskoi, että tappaminen oli oikeutettua, koska suuri Henki niin tahtoi.
Maailmassa joku uskoi, että luonnon tuhoaminen oli hyväksyttävää, koska se toi rahaa. Ja samaan aikaan joku lajitteli jätteensä oikein. Joku auttoi lasta korjaamaan lelun.
Joku yritti olla rikkomatta enempää kuin oli pakko.
Ehkä maailma ei ollutkaan yksi tarina, vaan miljoonia pieniä, ristiriitaisia kertomuksia.
Hän nousi hitaasti ylös ja käveli takaisin keittiöön. Katse osui jäteastioihin. Ne näyttivät yhtäkkiä vähemmän turhilta. Ei siksi, että ne pelastaisivat maailman. Ei siksi, että ne pysäyttäisivät sodat tai ahneuden. Vaan siksi, että ne kertoivat, kummalle puolelle hän itse halusi asettua.
Hän sammutti valon lähtiessään huoneesta.
Onko mitään väliä?
Ehkä ei, mutta sillä, mitä sinä teet – sillä on!
Hän seisoi keittiössä ja piteli kädessään tyhjää jogurttipurkkia. Hetken hän vain tuijotti sitä, kuin siinä olisi ollut vastaus johonkin suurempaan kysymykseen. Bio? Muovi? Sekajäte? Hän huokaisi, huuhteli purkin ja laittoi sen oikeaan astiaan. Sama rutiini joka päivä. Lajittele, säästä vettä, sammuta valot, osta vähemmän.
Onko tällä kaikella mitään väliä?
Puhelin värähti pöydällä. Uutisissa kerrottiin taas sodasta, taas iskuista, taas ihmisistä, jotka olivat kuolleet jonkun toisen vakaumuksen vuoksi. Joku puhui kameralle silmät kiiluen, vakuuttuneena siitä, että hän teki oikein - että tappaminen oli oikeutettua, koska se tapahtui eri uskon nimissä, kuin se mihin ne toiset uskoivat.
Hän laski puhelimen hitaasti alas.
Samaan aikaan toisessa uutisessa kerrottiin yrityksestä, joka oli jäänyt kiinni myrkyllisten jätteiden päästämisestä mereen. Kuvissa näkyi öljyinen pinta, kuolleita kaloja, rantaan huuhtoutunutta mustaa massaa. Taustalla joku johtaja puhui taloudellisesta kasvusta, kilpailukyvystä, välttämättömistä päätöksistä.
Joku tappaa ihmisiä uskon nimissä. Joku tappaa meren rahan vuoksi.
Ja täällä hän seisoi, jogurttipurkki kädessään, yrittäen tehdä “oikein”. Hän naurahti kuivasti.
Onko tämä kaikki vain turhaa?
Ikkunan takana tuuli heilutti puita. Kevät oli tulossa, vaikka maailma tuntui repeävän joka suunnasta. Hän muisti lapsuudesta metsän tuoksun sateen jälkeen, hiljaisuuden, joka ei ollut tyhjää vaan täyttä elämää.
Ovikello soi.
Naapurin pieni poika seisoi käytävässä, kädessään rikkinäinen leluauto. “Voitko auttaa?” poika kysyi. Hän epäröi hetken, nyökkäsi sitten ja otti auton. He istuivat lattialle, ruuvasivat, kokeilivat, nauroivat kun pyörä irtosi uudestaan.
“Se toimii!” poika huudahti lopulta ja juoksi takaisin kotiinsa.
Ovi sulkeutui. Asunto hiljeni. Hän jäi istumaan lattialle ja katsoi käsiään, jotka vielä hetki sitten olivat pitäneet jogurttipurkkia, nyt korjanneet lelun.
Onko mitään väliä?
Maailmassa joku uskoi, että tappaminen oli oikeutettua, koska suuri Henki niin tahtoi.
Maailmassa joku uskoi, että luonnon tuhoaminen oli hyväksyttävää, koska se toi rahaa. Ja samaan aikaan joku lajitteli jätteensä oikein. Joku auttoi lasta korjaamaan lelun.
Joku yritti olla rikkomatta enempää kuin oli pakko.
Ehkä maailma ei ollutkaan yksi tarina, vaan miljoonia pieniä, ristiriitaisia kertomuksia.
Hän nousi hitaasti ylös ja käveli takaisin keittiöön. Katse osui jäteastioihin. Ne näyttivät yhtäkkiä vähemmän turhilta. Ei siksi, että ne pelastaisivat maailman. Ei siksi, että ne pysäyttäisivät sodat tai ahneuden. Vaan siksi, että ne kertoivat, kummalle puolelle hän itse halusi asettua.
Hän sammutti valon lähtiessään huoneesta.
Onko mitään väliä?
Ehkä ei, mutta sillä, mitä sinä teet – sillä on!
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit