Kevään kylmä myrsky

Kevät ei vielä hengittänyt vapaasti.
Maa makasi raskaana, värit vaimeina,
kuin jokin olisi painanut sen hiljaiseksi.
Järvi oli kuin tumma silmä, kylmän eteinen,
se ei heijastanut enää valoa - vaan nieli sen.

Aurinko roikkui taivaalla väsyneenä,
valaisi ilman lämpöä, katsoi ilman voimaa.
Metsä seisoi liikkumatta, oksat kuin kalpeat sormet
hamuamassa jotakin, mitä ei ollut.

Sitten tuuli, ei kevyt, ei lempeä,
vaan kylmä kuiskaus,
joka muuttui nopeasti käskyksi.
Se kulki maan yli, järven yli,
ravisti kaiken hereille ilman elämää.

Taivas sulkeutui, sininen katosi,
harmaa syveni melkein mustaksi.
Pilvet vyöryivät kuin raskaat ajatukset,
peittivät, painoivat, tukahduttivat.

Metsä vastasi tuuleen. Oksat löivät toisiaan vasten,
runkojen ääni oli karkea, kuin varoitus,
jota ei voinut ymmärtää, mutta ei voinut ohittaa.

Linnut katosivat. Hiljaisuus jäi
ei rauhallinen, vaan täynnä jotakin väärää.
Tuuli repi nyt kaiken liikkeelle, veden pinta rikkoutui,
ilma muuttui raskaaksi hengittää.

Sitten jyrähdys - syvä, etäinen,
kuin maa olisi muistanut jotakin
liian myöhään.

Ja äkkiä kaikki pysähtyi.

Ei ääntä, ei liikettä - vain odotus,
joka kiristyi näkymättömäksi langaksi.
Ensimmäinen pisara ei vielä ollut pudonnut,
mutta maailma tiesi.

Se oli hetki ennen murtumista.