Hän ei ollut väsynyt sillä tavalla kuin ennen.
Ei niin, että olisi valvonut liian myöhään tai tehnyt liikaa töitä. Ei sellaista väsymystä, jonka voisi korjata nukkumalla viikonlopun yli, juomalla kahvia tai ottamalla päivän vapaata. Tämä oli toisenlaista. Se oli hiljaista, tasaista kulumista — kuin jokin näkymätön olisi vuosien ajan hionut häntä ohuemmaksi.
Hän huomasi sen pienissä asioissa. Uutiset jäivät päälle liian pitkäksi aikaa. Hän ei enää vaihtanut kanavaa, ei jaksanut paeta. Yksi huono uutinen seurasi toista, eikä mikään tuntunut enää yllättävältä — vain raskaalta. Maailma ei romahtanut kerralla, vaan tihkui sisään raoista, päivä päivältä.
Sitten olivat ne viestit.
Puhelin värähti, ja jo ennen kuin hän avasi sen, hän tiesi. Joku oli sairastunut. Joku oli menettänyt työnsä. Joku jakoi hiljaista huolta, joka ei mahtunut yhteen lauseeseen. Hän vastasi, tietenkin. Hän kirjoitti: "Olen täällä." Mutta jokaisen viestin jälkeen hän tunsi olevansa hieman vähemmän siellä.
Hänestä oli tullut huono ystävä, tai siltä se ainakin tuntui. Hän ei enää jaksanut olla se, joka kysyy lisää, joka kannattelee keskustelua, joka keksii jotain lohduttavaa sanottavaa. Ei siksi, ettei olisi välittänyt — vaan siksi, että hän välitti liikaa liian monesta asiasta yhtä aikaa. Kaikki painoi.
Joskus hän istui keittiön pöydän ääressä ja tuijotti kahvikuppia. Se ehti jäähtyä ennen kuin hän huomasi juoda. Hän ajatteli, että hänen pitäisi tehdä jotain: soittaa jollekin, mennä ulos, olla ihminen muiden joukossa. Olla sellainen, joka tuo mukanaan energiaa eikä vie sitä. Mutta ajatuskin väsytti.
Hän muisti, millaista oli ennen. Miten helposti sanat tulivat, miten hän saattoi innostua toisten ideoista, suunnitella, nauraa ääneen. Nyt kaikki se tuntui kaukaiselta, melkein vieraalta. Ikään kuin se olisi ollut joku toinen ihminen, jonka hän joskus tunsi hyvin. Eikä kukaan oikeastaan huomannut mitään. Hän hoiti asiansa. Vastasi viesteihin, vaikka hitaammin. Kävi töissä, nyökkäili oikeissa kohdissa. Hän ei hajonnut, ei romahtanut. Hän vain… hiljeni vähän kerrallaan.
Yhtenä iltana hän istui taas keittiössä, mutta tällä kertaa ilman puhelinta. Ilman uutisia. Ilman ääniä. Ikkunan takana oli pimeää, sellaista pehmeää pimeää, joka ei vaatinut mitään. Hän hengitti syvään. Ei siksi, että se olisi korjannut mitään. Ei siksi, että hän olisi yhtäkkiä tuntenut olonsa paremmaksi. Mutta hetken ajan kukaan ei tarvinnut häneltä mitään. Maailma ei pyytänyt häntä jaksamaan enempää kuin hän jaksoi.
Ja siinä pienessä hiljaisuudessa hän huomasi jotakin. Hän ei ollut tyhjä. Hän oli täynnä — liikaa täynnä. Siksi kaikki tuntui raskaalta. Siksi hän ei jaksanut olla se, joka ennen oli. Ajatus ei tehnyt hänestä kevyempää. Mutta se teki hänestä hieman armollisemman itselleen.
Ja sinä iltana se tuntui riittävältä!.
Ei niin, että olisi valvonut liian myöhään tai tehnyt liikaa töitä. Ei sellaista väsymystä, jonka voisi korjata nukkumalla viikonlopun yli, juomalla kahvia tai ottamalla päivän vapaata. Tämä oli toisenlaista. Se oli hiljaista, tasaista kulumista — kuin jokin näkymätön olisi vuosien ajan hionut häntä ohuemmaksi.
Hän huomasi sen pienissä asioissa. Uutiset jäivät päälle liian pitkäksi aikaa. Hän ei enää vaihtanut kanavaa, ei jaksanut paeta. Yksi huono uutinen seurasi toista, eikä mikään tuntunut enää yllättävältä — vain raskaalta. Maailma ei romahtanut kerralla, vaan tihkui sisään raoista, päivä päivältä.
Sitten olivat ne viestit.
Puhelin värähti, ja jo ennen kuin hän avasi sen, hän tiesi. Joku oli sairastunut. Joku oli menettänyt työnsä. Joku jakoi hiljaista huolta, joka ei mahtunut yhteen lauseeseen. Hän vastasi, tietenkin. Hän kirjoitti: "Olen täällä." Mutta jokaisen viestin jälkeen hän tunsi olevansa hieman vähemmän siellä.
Hänestä oli tullut huono ystävä, tai siltä se ainakin tuntui. Hän ei enää jaksanut olla se, joka kysyy lisää, joka kannattelee keskustelua, joka keksii jotain lohduttavaa sanottavaa. Ei siksi, ettei olisi välittänyt — vaan siksi, että hän välitti liikaa liian monesta asiasta yhtä aikaa. Kaikki painoi.
Joskus hän istui keittiön pöydän ääressä ja tuijotti kahvikuppia. Se ehti jäähtyä ennen kuin hän huomasi juoda. Hän ajatteli, että hänen pitäisi tehdä jotain: soittaa jollekin, mennä ulos, olla ihminen muiden joukossa. Olla sellainen, joka tuo mukanaan energiaa eikä vie sitä. Mutta ajatuskin väsytti.
Hän muisti, millaista oli ennen. Miten helposti sanat tulivat, miten hän saattoi innostua toisten ideoista, suunnitella, nauraa ääneen. Nyt kaikki se tuntui kaukaiselta, melkein vieraalta. Ikään kuin se olisi ollut joku toinen ihminen, jonka hän joskus tunsi hyvin. Eikä kukaan oikeastaan huomannut mitään. Hän hoiti asiansa. Vastasi viesteihin, vaikka hitaammin. Kävi töissä, nyökkäili oikeissa kohdissa. Hän ei hajonnut, ei romahtanut. Hän vain… hiljeni vähän kerrallaan.
Yhtenä iltana hän istui taas keittiössä, mutta tällä kertaa ilman puhelinta. Ilman uutisia. Ilman ääniä. Ikkunan takana oli pimeää, sellaista pehmeää pimeää, joka ei vaatinut mitään. Hän hengitti syvään. Ei siksi, että se olisi korjannut mitään. Ei siksi, että hän olisi yhtäkkiä tuntenut olonsa paremmaksi. Mutta hetken ajan kukaan ei tarvinnut häneltä mitään. Maailma ei pyytänyt häntä jaksamaan enempää kuin hän jaksoi.
Ja siinä pienessä hiljaisuudessa hän huomasi jotakin. Hän ei ollut tyhjä. Hän oli täynnä — liikaa täynnä. Siksi kaikki tuntui raskaalta. Siksi hän ei jaksanut olla se, joka ennen oli. Ajatus ei tehnyt hänestä kevyempää. Mutta se teki hänestä hieman armollisemman itselleen.
Ja sinä iltana se tuntui riittävältä!.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit