Pihalla

Koiralla on proosallinen asento.

Se ei kerro mitään
mitä et sille lue.

Kohteliaaksi voidaan opettaa käskemälläkin,
luovuttamaan bussissa paikka vanhemmalle rouvalle,
avaamaan kaupan ovi.

Olemaan pieraisematta kassajonossa
tai pieraisemaan
niin ettei synny ääntä
eikä kukaan voi
edes hajusta päätellä että  
se olet sinä, joka näytät viattomalta.

Muistan jonkun sanoneen
että hautajaisissa tärkeintä
on kaunis ja arvokas
toimitus.

Ovea avatessaan
voi kuitenkin mielessä
sadatella henkilöä jolle avaa,
bussissa paikan luovuttaessaan ajatella:
vanha luuska.

Onko se sitten kaunista ja arvokasta.
Jos silmää räpäyttämättä
sanoo vainajan menneen taivaaseen
vaikka hyvin tietää, että -
hautajaisvieraitakin tulisi varoittaa
jumalattomasta menosta.

Riippuu näkökulmasta...

Joskus vain haju tuntuu
vaikka kaikki sinänsä
näyttää korrektilta.
Rakkaani, luet sille pidentyvän varjon.

Jotain
mikä on takanasi
on edessäsi.

Törkyä,
kuvakulmasta riippumatta aurinko laskee
eivätkä varjot erotu pimeässä
mutta valo
alkaa hahmottua?
Tärkeämpää kuin miltä näyttää on
se mitä on.

Proosallisuuksista huolimatta:

Valokuvassa koiralla on asento,
kuvien ulkopuolella, kuvien takana
yksinkertainen lepo.