sumusilmä

jotain lohdullista siinä on

kun asiat saavuttavat väistämättömän loppunsa,

kun juhla-astiat kerätään pois,

vieraat lähtevät, puista lehdet, huulilta naurut ja hymyt,

kun pimeys saa luvan

ja viimeiset kesän rippeet tippuvat maahan lahoamaan,

jää jäljelle se, mitä ei voi kieltää;

kädet eivät voi tarrata sateisiin, eivät taivaalta tippuviin asioihin,

perhonen lentää vasta kun avaa nyrkin.

— se on vapautta, vaikka se sattuu.

ihmistä ei ole tehty omistamaan,

ymmärsin sen kun halasin sinua viimeistä kertaa.

silloin keskityin vain tallentamaan sinusta jotain itseeni,

jotain mikä pitäisi minut lämpimänä talven yli.

en kaipaa selityksiä, en enää,

olen viisastunut.

kun kylmyys on sisälläni,

puen päälle muistosi kuin villapaidan.


*
 

muistot leijailevat,

putoavat maahan,

lehden liike jättää ilmaan jäljen.

sielu muistaa kaikenlaista,

läikkyy vetenä sateenvarjolle, ropisee,

se asuu näissä kuvissa, ei osaa paeta,

se nukkuu märän mullan tuoksussa,

väreilee henkäyksenä riisuttujen puiden

alastomilla kaarilla.

olisipa syksy ilman kevättä, loppu ilman uutta alkua,

olisipa lupa levätä kauemmin.

vaan elämällä on muita suunnitelmia,

se lepää vain itääkseen uudestaan lävitseni,

lahosta ja mädästä entisiä murheita muistamatta,

tunnen sen pesiytyneen vatsani pohjalle,

luvatta.


*


taivas laskee mustan esirippunsa,

puut liikkuvat sen varjoihin, palelevat,

kumartuvat lähemmäs toisiaan.

se saapuu,

olento sylissään surua, sydämen nälkää,

pimeitä lahjojaan.

ota vain mitä tarvitset,

kaikki saavat kyllä osansa.