Jari Ylamaki

Hiljaisuuden pohjassa joku hengittää

Join pois ääneni,
niin ettei edes oma nimi kantanut takaisin.
Se hajosi ilmaan kuin savu,
kuten kaikki, mikä ei kestä valoa.

Aluksi putki oli vain viikonloppu
jonka unohdin sulkea.
Sitten siitä tuli koti,
seinät tehty unohduksista,
katto vanhoista lupauksista,
lattia valheista niin ohuista,
että niistä kuuli totuuden.

Minä valehtelin peilille joka aamu:
"Kyllä tämä tästä."
Ja peili vastasi,
niin kuin hyvä ystävä vastaa,
joka ei halua loukata.

Itsepetos oli lohdullinen.
Se kutoi minulle takin
jossa ei ollut hihoja.
Pidin siitä silti,
koska se oli ainoa, 
joka piti minut lämpimänä.

Tilaisuudet...
ne eivät enää koputtaneet.
Ne jättivät ovenrakoon 
vain muiston äänistään,
ja joskus, humalan ohuessa saumassa,
kuulin niiden nauravan toisaalla.

Pelko kasvoi hiljaa.
Se ei huutanut, ei vaatinut.
Se vain seisoi kulman takana,
aina valmiina muistuttamaan,
että elämä on liian iso kengännumero
minulle, vaikka en saanut edes sukkaa jalkaan.

Masennus nukkui sängyssäni,
käänsi kasvonsa aina pois.
Sen hengitys oli rytmi,
joka sai minut uskomaan,
että on helpompaa elää valheessa
kuin kohdata totuus.

Viha oli hiljaisempi kuin luulin.
Se istui vieressäni,
jätti kätensä minun käteni päälle
ja puristi aivan liian lujaa.
Se ei huutanut.
Se kuiskasi:
"Tässä kaikki mitä sinusta jäi."

Mutta sitten,
jossain lattian alla,
tai ehkä jossain sydämen takana,
alkoi liike.
Ei suuri,
vain hidas kääntyminen,
kuin aurinko palaisi varovasti horisonttiin
katsomaan, onko enää ketään jäljellä.

Toivo tuli ilman nimeä.
Se ei ollut hahmo,
ei ääni.
Se oli se hetki,
kun hengitys ei sattunut,
ja pullo oli pöydälle avaamattomana
kokonaisen tunnin.

Se oli valo,
ei kirkas,
mutta todellinen.
Se kosketti minua sormenpäähän,
ja minä tunnistin sen:
en uneksi.

Toivo ei luvannut mitään.
Se ei pelastanut.
Mutta se jäi,
eikä vaatinut muuta
kuin että jaksaisin vielä yhden tunnin,
ehkä päivän.

Ja siinä pimeyden keskellä,
kaiken sirpaleisen,
rikkinäisen,
hylätyn keskellä
jokin liikahti kohti elämää.

Ei riemulla.
Ei fanfaarein.
Vaan hiljaa.
Syvältä.

Se oli alku, se oli enemmän kuin tarpeeksi.
Katsotaan nyt sitten mitä huominen tuo...
Ehkä romahduksen, ehkä tyven.