Menehtyminen on jäsentämisen viimeinen yritys tilkitä kaaoksen reiät.
Pysäköintialueen kiviaidan vieressä on kartta:
vihreä on jaettu viivasuoriin riveihin,
sielujen palstat siunataan viereisessä kappelissa.
Ehdottomillani käskyillä kaiverretaan arkun heloihin vaateet haamuille,
millaisia ajatuksia on pulpahtava mieleen pinnalle jääneille.
Saattoväki pureksii virsikirjan sivujen eltaa.
Keltainen on hätävirtsaavan jumaluuden rukouskirskoa: on uskojia, on uskomattomia.
Myhinä on tuskaa, helpotusta, silkkaa väsymystä.
Arkunlaskijoina on epätodennäköisyyksiä, elämään valmentamattomia unohtuneita,
yksi mustasta tietävä sonni, jonka avulla vainaja löytää montun pohjan.
Tosilöytäjä hivelee povitaskussaan olevan näytelmän ohjelmaa.
Yksi veisu on piirretty nuottiviivastolle, se joka aivastaa,
koska muistotilaisuudessa on taas lohisoppaa ja on sille lievästi allerginen.
Suntio lohduttaa: ”Elämä on allergisoiva eteristiikkapyörre, huominen on parempi.”
Myöhästynyt impi hätäilee pysäköintialueen reunassa.
Vainajat on numeroitu, viivoitettu kuoppiin suorin luodein.
Jää jäljelle vain tilaisuus muistaa.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi




Kommentit
Sivut