![Käyttäjän <span class="sydan sydan-punainen"><svg width="10"height="10"viewBox="0 0 1000 1000"xmlns="http://www.w3.org/2000/svg"><path d="M497,203C537,107,630,40,737,40C881,40,985,164,998,311C998,311,1005,347,990,413C969,503,919,583,852,643L497,960L148,643C81,583,31,503,10,413C-5,347,2,311,2,311C15,164,119,40,263,40C370,40,457,107,497,203z"/></svg></span> Grobbelaar kuva](https://www.rakkausrunot.fi/sites/rakkausrunot.fi/files/styles/medium/public/profiilikuvat/picture-911-1731763065.jpg?itok=LX8foLyK "Käyttäjän <span class="sydan sydan-punainen"><svg width="10"height="10"viewBox="0 0 1000 1000"xmlns="http://www.w3.org/2000/svg"><path d="M497,203C537,107,630,40,737,40C881,40,985,164,998,311C998,311,1005,347,990,413C969,503,919,583,852,643L497,960L148,643C81,583,31,503,10,413C-5,347,2,311,2,311C15,164,119,40,263,40C370,40,457,107,497,203z"/></svg></span> Grobbelaar kuva")
TARINA XI kokoelmasta Joulutarinoita
Ikuisuuskysymyksiä ja taruolentoja – tuokiokuvia joulunalusajasta espoolaisen kauppakeskuksen nurkilla
JUURAKKOKORPI ON silmiltä piilossa. Tai ei aivan kokonaan. Pikkurillinpään kokoiset sielun valoaukot saattavat vangita katsellaan totuuksia, jotka ovat liian läpinäkyviä tavallisille ihmisille.
Tässä kohtaa saatat olla hereillä ja kysyä itseltäsi: ”Oletko sinä tavantallaaja?” Ratkaisu pulmaan on helppo – katsot vain jalkojasi tai hypistelet paidanhelmaa – onko jaloissasi tonttusukat tai porhaltaako villapaitasi päärmeissä neulekuvio, jossa joulupukki sompailee hullunkiilto silmissään ja hohottaa Petterille? Onko sydämessäsi aavistus, että joulupukki saattaisi torua johtajaporoa vätystelystä ja laimeasta nenänpään väristä – asenteesta velvollisuuksia kohtaan, jotka huutavat nuorisokielellä: ”Ei niin tasan nappaa.” Onko tosiaan niin, että joulupukki ja hyväkäs rimppakinttu Petteri ovat lannistuneet nykymaailman paineesta? Välittyykö tarinallisten sankareiden identiteettikriisi ihmiskunnan yhteiseksi tragediaksi asti?
Sitä vain, kertojan ominaisuudessa, yritän luodata pohjaksi tulevalle ja tunnereaktioillesi, että oletko raskaansarjan jouluttaja, hyvätapakristitty, sitkeästi ja syvästi hengellinen vai agnostikko, kenties tyyni, mutta viileä ateisti? On syytä miettiä, uskaltaudutko pidemmälle, sanojahan nämä vain ovat, punaisia lämpimäisiä, joulupallon kiiltäviä. Joulutorttu saattaa olla aivan jotain muuta, miltä se näyttää.
Juurakkokorpi on saanut nimensä tiheistä, kestävistä ja taipuisista havupuistaan, joiden samanmoiset ominaisuudet ulottuvat maan alle – maailmankaikkeuden syntyyn, myttyyn, jota sanotaan kehdoksi tai kohduksi. Tämän tiedon huomasi, omasi ja helli ytimessään myös Nikolaus Julknaft af Schwarzwald. Hän siis oli olemassaolon muodoiltaan ja alkuperältään saksalainen, tarkemmin Böömin ruhtinaan siittämä äpäräpoika, joka henkiolentojen armosta nimettiin kutsumanimellä Nikke. Älkää perkele sekoittako äijää Knakkertoniksi, Homma kusee reidelle muuten jo alkuunsa!
Eräänä päivänä Julknaftin polvea risoi alituinen kirveenheiluttelu ja metsäremuaminen, polvea juili. Juili niin, että kireä olo ulottui mentaalipuolelle Bebantenin ja basimysiinin ulottumattomiin. Sen verran mieli tuppasi olemaan säröillä ja ajatus tikkuinen, että kokonaisvaltainen sielun tummuminen oli uhkana. Nikolaus otti siltä seisomalta itsereflektoivan intervention oleilunsa muotoon ja päätti rehabilisoida itsensä, nappasi mukaan akkansa ja juuri veistämänsä reenjalakset ja suuntasi kohti Turkkia. Yhtään ei Nikke tiennyt, mitä meinasi Anatoliassa reellä tehdä – siellähän lumi hinhuili ohuena satunnaisesti vain vuoristossa. Nikolaus päätteli, että intuitio on veijari, jonka tehtävänä on yllättää tiukassa paikassa, ei selittää äkkipikaisia universumin ratkaisuja, vaatimuksia ja valintoja. Nikke jatkoi levollisena tohinoitaan ja siirtyi vähin äänin Turkkiin, elettiinhän 300-lukua ja Juurakkokorvessa oli aina riski joutua suden suuhun, varsinkin kun piti punaisia vermeitä läpi vuoden yllään.
Turkin vuosista sen verran, että Nikolaus eteni yhteisössään pappeuden viitoittamana rakastetuksi hyväntekijäksi ja kuului kylän siunatuimpiin ja lempeimpiin ihmisiin. Kun koitti poismenon aika ja Nikolaus sätki vuoteellaan, akka vieressään, sillä hyvän voi ottaa aina matkaan, lopullisellekin – molemmat ihmettelivät kuoleman hetkellä ja seuraavana aamuna, että virtaa vielä piisasi, jänteiden sitkoa ja lihasten värinää, homoonimorkoonien vipinää ja leikillisyyden helinää. Taisivat humputella vähän – pistää ensimmäiset tontut alulle. Herkempisilmäiset alkuastrologit ja nomi-sellaiset olisivat kenties hokanneet alkeellisilla taivaantutkimusvärkeillään, että Jumala myhäili Kuuskajaskarin kohdalla kuuluisassa ohuessa yläpilvessään, seitinohuessa glögihöyryssä ja totesi loitsunsa toimineen ja todistettavasti siirtäneensä joulupukin ja joulumuorin kuolemattomien joukkoon. Se, että he ovat nyt Korvatunturilla, aivan Juurakkokorven posken kintaalla, johtuu taas siitä, muorin kuumat aallot ovat hirvitys Anatolia niemimaalla – mietippä ite!
Noinnikkeen jotta noohan niinh! Siinä huvitteeksi katsaus lahjasedän syntyhistoriaan pähkinänkuoressa. Väitteet on tarkistettu vähätekoälyllä – uskokoon ken uskoo!
Pekka Terttilä astui ulos Dressmanilta. Kauppakeskuksen hulina ja kiivas häly pisti raapimaan persettä. Myyjätär oli laskostanut kokonaisen vaateparren paperiseen kassiin, josta kirkui liikkeen tunnus punaisella vasten mustaa. Terttilä mietti, että väriyhdistelmä sopi joulun infernaaliseen värimaailmaan. Helvetin tuli ja kadotus löivät kättä toisilleen, eivätkä ihmiset tajunneet ilmiselvää symboliikkaa. Paperikassi kilkkasi vasten oikeaa polvilumpiota – miten pehmeä voi sattua? Onko kova hellää vai onko hellä kovaa? Terttilä yritti sulkea silmänsä, mutta se oli mahdotonta kun yritti kävellä samaan aikaan, korvissa jumputti iskelmäjoulumelodia, joka tuntui huutavan: ”Ostakaa, ostakaa, ostakaa, ostakaa nyt saatana!”
Mies sai tursotettua itsensä autoonsa pysäköintihallin kaaoksessa. Hän huokaisi syvään, pidätti henkeään hetken ja paukutti otsaansa viisi kertaa ohjauspyörää vasten. Hän sanoi itselleen: ”Ihan hitoikseen kivaa!” ja nukahti. Nuori mies liukui unikuviin – kolmekymmentä vuotta tiernapoikana vanhainkodin adventtinäytelmässä. Hän oli käynyt läpi koko henkilökavalkadin: milloin Knihtinä, Mänkkinä, Herodeksena tai Murjaanien kuninkaana. Hän oli joulumielen veteraani vuosikymmenten ajalta ja nähnyt ikäihmisten riippuvaa nahkaa enemmän kuin laki salli, velttoja ikeniä, kaihin sumentamia silmiä, kuullut huonosti rasvattujen rollaattorien pyörien kitinää, kääntänyt katseensa pois kaulalapuille roiskuneista kauravelliroippeista ja dementiapotilaiden mustelmista – lopunajan ennustuksista kun he olivat törmänneet muistamattomuutensa ovenpieliin.
Ei tiennyt Terttilän Pekka nukahtaessaan autotalliin, että hänen kyynishyveellinen elämänsä oli taitekohdassa. Pakokaasupilvien keskeltä raivasivat tietään alkuaikojen Daaniel, muutama värisevä keiju, Herodeksen sotavankkurit triumfiadoniksineen ja nymfeineen. Kukaan ei nähnyt heitä lahjaorgioiden kiimasta räpsivien suuntavilkkujen, äkkijarrutusten ja huomiotorvien kakofoniassa paitsi suutari Andersson, joka oli juuri liimaamassa kantapalaa kuusikauppiaan jatsariin. Pieni pikkujoulukrapula vaivasi Anderssonia ja hän tikkasi muutaman tikin huti ja noitui, mutta ei silti huomannut Pekka Terttilän vetelevän sikeitä Nissan Qashqaissa. Ei arvannut Andersson, että Pekka tunsi tällä hetkellä koomassaan ilosuruiseksi – päinvastoin kuin eilen, suruiloiseksi. Oli päiviä myös, jolloin hän tunsi itsensä läpikotaisin surusuruiseksi. Kuu ei näkisi päivää, jolloin Terttilän pienen pään häissä koettaisiin kaikkivoipainen iloiloisuus.
Jeesus on siinä mielessä oiva olento, että joka siihen uskoo, saapi rauhaa ja lujaa mielenperää kohdata maailman hösinän kotkotukset. Jumalan mielestä sitä riittää yllin kyllin. Ihan hiiiimpuuutin kirvelevä paradoksi, koska tämä, tiettävästi länsimaisen hengellisen koodiston korkein henkiveijari, on itse aiheuttanut koko perkeleen kaaoksen ja lähettänyt täysin kokemattoman poikaraiskionsa säätämän telluksen mekanismeja ja rattaanpyöriä jiiriin ja jetsulleen. Kovin kolkkaa ja rahisee auvoisen asuinplaneettamme akseli siitä huolimatta, että muut kansakunnat sattuivatkin kiehimään muita yleviä, kenties Kuuskajaskarin kohdallakin vierailleita henkineuvoksia. Aika korkealla näistä muutama, Nepalin ja Himalayan kaltaisilla mannerlaattarypyillä. On siinä rytissyt kun mantereet ovat suudelleet syntyhimoissaan toistensa helmoja! Niin – Allahista, Buddhasta, Vishnusta ja muista kotaleista täysin piittaamati. Onko universumi jättänyt meiltä jotain kertomatta? Sitä tiede ylittää selittää, jää nöyräksi ja tunnustaa alastomuutensa kysymyksen edessä: ”Mitä oli ennen alkuräjähdystä?”
Terttilän uni viirasi vielä pitkin edellisiä huminoita. Mies urisi nokosillaan. Sen verran mies tajusi, että asento oli lievän epämukava ja siirsi peniksensä oikeasta lahkeesta vasempaan tyylikkään huomaamattomasti, kaukana pervoilusta, yksinkertaisena, luonnikkaana toimenpiteenä, aivan kuin olisi kynsinyt korvalistaan tai kaivanut ajatuksissaan etusormella sieraintaan. Terttilä havahtui hereille kesken unen hänelle suomaa ajatusta – juuri alkuräjähdysoivalluksensa jälkeen – että osasivatko uskovaiset nöyrtyä toisen elementaarisen kyssärin edessä: ”Kuka loi jumalan?” Terttilä ei antanut asian häiritä, sillä hänen oma vakaumuksensa ei vaatinut häntä kirkonmenoihin eikä temuamaan seuraintalolla virsipeijaisissa. Tänään oli kyllä mentävä hyväntekeväisyyskirkkokonserttiin Ukrainan hyväksi. Idänihmeen päämulkku sapetti, mieli vaihtui äkisti surusurulliseksi. Korvakarvallista kutittavaa lohtua toi ajatus siitä, että hän edes pienellä summalla auttaisi hyvää kukistamaan pahaa. Hän veisi äitinsä kuulemaan Sibeliusta, Händeliä, Bachia, Straussia, Mozartia ja muutamaa vanhaa kuomaa, joiden tuotanto hänen mielestään ylsi hieman korkeammalle tasolle kuin Mikan faijan BMV.
Pekka Terttilä manasi ajatuskykyään. Se vei hänet erinäisiin, monesti hankalasti toteutettaviin toimintamalleihin, joiden seuraukset olivat arvaamattomia. Nytkin hän mietti topakasti juuri säveltämäänsä joululaulua, jonka hän oli päättänyt repäistä komian kitarariffin lihottamana tiernamiesesityksensä jälkeen Luiskamontun vanhainkodin väelle. Hän lasetti menemään sanoja samalla, kun hän ohjasi modernin riisipussinsa ulos Leppävaaran kähisevään jouluruuhkaan.
”Kinkku on sinkku, lohta ja kallaa, monenlaista mieliallaa
kohta se pukki kontin täyteen mallaa
usko se on kohillansa
käymme kaikki eri teitä
meillä muistoissamme on sydänkiteitä
sydän virkkaa täydellistä himmeliä.
Jos kaikki lähtee tahdosta hyvästä,
joulu syntyy sydämestä,
ei rahattomuus sitä estä -
tule , tule joulumieli, yhteinen on sanoman kieli.
Voi jestas teitä ja jouluväkeä!
Siunattua on yltäkylläisyys,
on lanttu ja porkkanat juttusilla,
lohi loiskii lautasilla
pöydässä possu röhkii
kita vieraiden lisää sisäänsä nykii,
maksa muistonsa huomenna kohmeloonsa hylkii.”
Terttilä väisti pyöräilevää yksinhuoltaja Taisto Louhea, mutta ei ollut tyytyväinen laulunsa lyriikkaan. Siinä oli aineksia – muutamalla sidossanalla ja hengellisellä psyykkauksella se ehkä taipuisi yleväksi, kanonääriseksi mestariteokseksi. Hän niin kiitteli runoilijaystäviään sydämellisistä ja tärkeistä vinkeistä. Jos huokauksia tarvitaan missä tahansa elämän vaiheessa, ne ovat syntyneet runoilijoiden sielujen aakkosista ja niitä Terttilällä oli mielensä varastossa huikeaksi asti. Niillä voi lohduttaa, rohkaista, yllyttää, iloita, jopa perkeleellistää kulloisenkin hetken tuntoa, miksei mieskuntoakin. ”Kiitollisuus, sitä pitää muistaa ottaa esille enemmän”, mietti Terttilä ja heilautti Taisto Louhelle kättään. Sinäkin – satunnainen ohikulkija, voit olla vaikka miten sydänpainavan kohtaamisen arvoinen. Katso vaikka! Vedät räntäsateen luimussa pieksennässä kaksosiasi peräkärryrattaissa kuin tyhjää vain, kevein mielin ja hymy huulilla. Miten vahva ja roteva asenne! Pekka Terttilä häpesi omaa heikkoa konsistenssia. Hänen vartalonsa tuntui kuin kuusi tuntia maitokylvyssä lionneelta sammakolta ja hänen mielensä tila oli tuosta litrunnasta valahtanut samankaltaiseksi. Virtaa ei tuntunut olevan veltossakaan.
Hänen katseensa vinkkasi marketin kulmalla nököttävästä kivijalkaliikkeestä. Punaiset kirjaimet hirttivät kiinni sarveiskalvoon –Alko, piruliuta. Pitäisikö? Jospa aloittaisi salakavalan kytevästi Jägermeisterillä, siirtyisi muutaman hehkuviinin kautta kinkkuviineihin, saunottaisi, kuumottaisi ja uunottaisi itsensä niin tärviölle, että salkku olvihapanta eijolis niinh mithhään! Sitten voisi soittaa Nikelle, Nikodeemukselle, lörppiä menemään myös Niksun vaimokkeelle, joulumuorille, että häntä niin otti ohimolohkioihin, kun ei saanut valloitettua tämän sydäntä vaan antoipantoi muorin kuin tarjottimella joulupukille hyvän esilämmittelyn jälkeen. ”No olihan ne häät, silloin Anatoliassa, ja saipi olla best män!” Pekka Terttilä mietti menetettyjä mahdollisuuksiaan ja hänelle langetettua kiroustaan. Jospa olisin tiennyt, mitä seuraa siitä, että tavoittelee lähimmäisensä puolisoa, työntekijöitä, mullisonneja, särmiinsä veistettyä asumusta, tai mitään, mikä hänelle kuuluu – varsinkaan mielitiettyä ja elämänkumppania. Hän oli joutunut talsimaan vuosisatoja tavan Erkkinä kuolevaisten joukossa murmelimaisella toistoluupilla. Nyt rasitti ja harmitti. Olihan tässä valopilkkuja, älypuhelimet ja internetti, melkein kuin jumalan käden ominaisuuksia. Suih ja saih! Saa ja näkee mitä vain nanosekunnissa. Vaan ei ole tämä mainen tomumaja suunniteltu sitä varten. Urinaa varten luolastoissa ja mammutin harhautteluun! Tulee ahdistus ja pökälemäinen ressi ja kirpeä hätäpissaolo nykyajan vaateista ja informaatiotulvasta. Valoa kutsutaan nykytermein jopa saasteeksi, vaikka tuikentelevaiset tähdet, kuu, aurinko ja muut suloisat taivaankappaleet yrittävät meitä voimaannuttaa ja sisikuntaa eheyttää. Pyrstötähtikin on uhka, ei mahdollisuus antautua esteettiselle riemun kokemukselle – niin ovat mikropiirit, kompuutteriteknoloooogia kehittäytyneet vastuuttomien tiedemiehien toimesta, että nykymeinanderien ja meinanderiatterien nahkasukat tuppaavat jäämään emojien, toktikkausten tukahduttamiksi turroiksi klönteiksi. Kovaa menevät vaahtosammuttimen kokoiset natiaiset oikealta ja vasemmalta ohi tekoälyn kanssa kilpaa.
”Niin kuin nimeni on Pekka Terttilä ja hengitän pukin ja muorin ja heidän tontsukoidensa kera tätä vuosittaista luuppia ikuisuuteen asti, aoin kyllä parantaa tapani ja ottaa asennetta kuulakkammaksi”, mietti Terttilä liikennevaloissa, joissa ei ollut levotonta Tuhkimoa mailla eikä Toni Halmeen haamullakaan. Terttilä katsoi kaihoisena, otsakiharat töröllään kuinka Taisto Louhi liukeni räntäsateeseen Alberganbulevardia pitkin kohti Tapiolaa, jossa odotti hänen rintava vaimonsa kaalilaatikon kanssa. ”Humpsis ja hampsis, niin massuteltaisiin illalla vaimon kanssa, miks ja moks, piks ja poks, lakanat sanoo rips ja raps!” hyräili Louhi ja antoi jäntevien kintereidensä tehdä jouheaa työtä, pyörittäen itseään ja lapsosiaan kerrostalokolmioon Silkkiniityn kupeessa. Lapset takakopassa nuljuilivat hyväntahtoisesti keskenään ja väittelivät kumpi saa hävyttömämmän joululahjan. Lapsi 1 intti, että hän saa käpylehmän. Lapsi 2 tiesi varmana, että hänelle suotaisiin jäätelötikuista tehty barbimaja. Kova oli veto päällä – kisattiin nimittäin ylimääräisestä palasta lipeäkalaa ja läskiä. Joulu se on ilveileväkin juhla, joskus jopa hurtilla huumorilla höystetty ihan paras kemu. Vakava ja lunastuksellinen uskonnollisuus ei tullut päiväkotilaisten mieleen, vaan jospa saisi vihreän kuulakkeen piparin kanssa. Töks, töks, he muksivat menemään peräkärryssä, kuitenkin, niin että vastuuntunto oli etusijalla ja isällä rauha kammeta heidät turvaisasti kotiin.
Pekka Terttilä yritti hakeutua kovasti adventaariseen tunnelmaan. Hän puri alahuultaan ja piti aistit terävänä. Kaikenmoista höseltäjää oli liikenteessä. Autokoulunopettajan pieteetillä hän operoi aatonaaton liikenteessä. Kaikenlaisia ketkujakin pelmeili puskurihakuisesti. Hän osasi kuitenkin väistellä vuosisatojen kokemuksella ja reenohjastuksen mestarikurssin diplomioppien voimin läpi onnettomuusuhkakuvien. Hän mietti kamuansa joulupukkia tiiviisti ja pohti, oliko tällä viimein bestfiendin kanssa yhdessä kaivetut, Juurakkokorven vanhimman tammen juurista tehdyt reenjalakset huomisessa menopelissä? Voi, jettäjee! olisiko soveliasta kutsua itsensä Rolloon joulun rääppeisiin Tapanina, olihan hänen toinen nimi kopioitu metsänjumala Tapiolta? Voisi ottaa messiin Allahin ainaskin. Korkeiden nietoksen takaa valkoinen kaapu ei erottuisi. Kaanaanmaan naapurin kansakunnat eivät sitä paitsi aina olleet ihan kartalla, missä heidän pääjehunsa liirailee, koska olivat alati kapinan päällä ja toistensa kurkuissa. Yhdet itämaiset mokat aina kerkeisi ehtimään muiden taruolentojen kanssa kittaamaan ja punomaan maaneläville ja lihoistaan maatuville katoavaisille uusia juonia. Olisi rukattava myös Telluksen asiainhoitajan virkaan uusi työpaikkailmoitus, sillä nykyiseltä viskaalilta on Mozartin kuulat pahasti hakoteillä, sillä despootit ovat päässeet mesoamaan aivan liiaksi. Kohta heillä ei olisi Zeuksenkaan kanssa muuta kuin rupateltavaa ilmojen pitelyt, sillä ihmiset haihtuisivat tätä menoa atomisodan tomuna heidän jumalpalatsien kakluunien poltteeksi. Ilmojen pitelijänä Zeus on kyllä aika peto, vaikka on sillä ristikunnan jumalallakin havaittu olevan silloin tällöin salamakimppu kädessä, silloin kun on sellainen olo, minkä nykynuoriso lyhentäisi VMP:ksi.
Terttilä heitti paperikassinsa makuuhuoneen sängylle. Päiväpeitto irvisti hänelle kuin haastaen hänet kaksintaisteluun, joulun kuosien mittelöön paremmuudesta. Terttilän vaimo oli kirjaillut siihen huikaisevan vuoristomaiseman ja riemukkaan, miltei riettaan oloisen rekiajelun toisena joulupäivänä armon vuonna 1251. Terttilä itki ja hymyili samaan aikaan. Jumalille oli sattunut hitonmoinen kömmähdys. Taruolentojen väestörekisterikeskuksen kamreerin piilolasi oli luiskahtanut laskiämpäriin, ja kirjanpito ikuisista sieluista, kuolemattomista, saatanaperkeleistä, pyhimyksistä, satuhahmoista, supersankareista, oli mennyt loivasti ilmaistuna kannikalleen – tärähtänyt ahterin nurjalle puolelle. Kamreeri oli kirjannut Terttilän vaimon kuolevaisiin glühwein-nousussaan, ja siten iljettävästi kävikin: emäntä kupsahti hinkuyskän ja tulirokon seurauksena multaantumaan vuonna 1276. Terttilältä hajosi kasetti aivan kokonaan ja sitä seurasi sadanviidenkymmenen vuoden henkinen rospuuttokausi. Erilaisissa tonttuluolissa ja piilaakson tekoälyhautomoissa huhuillaan, että Terttilällä olisi ollut näppinsä pelissä jaloviinan ensi konseptissa. Tuo yksi tähti on siis kai, ja ehkäpäjotta Terttilän tuskan rohde jallupullon kyljessä. Pekka Terttilä tokeni hiljaisessa mittakaavassa ja kuuluisassa ajan saatossa hipipikkuhiljaa nohevaan jouluassarin kondikseen ja haahuilee nykymodernissa ajan laskennassa kauppakeskusten hälinässä synnillsimmän joulukaaoksen aikaan.
Terttilä lirautti ostoksensa esille. Räväkkä peitto sai vielä räväkämpää pressmania päälleen, Suorat punaiset kulmahousut, valkoinen rusetti, timangi punainen paljettikauluspaita, vihreänkuulanmaiset kalvosinnapit, nilkkasukat, joista loisti joulupalloja ja pakettikuvioita ja vyö – se oli mieletön jääpuikkojouluvaloasennelma. Tämän kehtasi laittaa päälle ja astella esiintymään Luiskakorven jouluesitykseen. Terttilä karautti kurkkuaan ja treenasi ääntään auki. Hän oli kuin uusi mies, joulun henki näytti viipyilevän hänen silmissään. Niissä kajasti arka sana ihmiskunnalle – toivo. Hän huokaisi. ”Vaikka jossain tasa-arvokomiteassa kiellettäisiin joulun viettäminen sillä perusteella, ettei kukaan vaan loukkaannu joulun alkuperäisestä sanomasta, niin ne jotka siihen uskoo, olkoot hiljaa ja viettäkööt salaa juhliaan, sillä joulu on mielentila, jossa ihmisillä on hyvä tahto.” Terttilä oli vähällä hairahtua pohtimaan geopolitiikkaa, mutta ei antanut asian hiipiä hänen harmaaseen massaansa, vaan tukeutui aukottomasti todeksi osoittautuneeseen universaaliin totuuteen: ”Paha saa aina palkkansa.”
Tarinaan antoivat vihjesanoja ja -lauseita:
Satu Tanninen, Mauri Laakkonen, Nina Uskola, Erja Lakkonen ja Hanni Jernvall. Lämmin kiitos teille ❤️🎄.
Ikuisuuskysymyksiä ja taruolentoja – tuokiokuvia joulunalusajasta espoolaisen kauppakeskuksen nurkilla
JUURAKKOKORPI ON silmiltä piilossa. Tai ei aivan kokonaan. Pikkurillinpään kokoiset sielun valoaukot saattavat vangita katsellaan totuuksia, jotka ovat liian läpinäkyviä tavallisille ihmisille.
Tässä kohtaa saatat olla hereillä ja kysyä itseltäsi: ”Oletko sinä tavantallaaja?” Ratkaisu pulmaan on helppo – katsot vain jalkojasi tai hypistelet paidanhelmaa – onko jaloissasi tonttusukat tai porhaltaako villapaitasi päärmeissä neulekuvio, jossa joulupukki sompailee hullunkiilto silmissään ja hohottaa Petterille? Onko sydämessäsi aavistus, että joulupukki saattaisi torua johtajaporoa vätystelystä ja laimeasta nenänpään väristä – asenteesta velvollisuuksia kohtaan, jotka huutavat nuorisokielellä: ”Ei niin tasan nappaa.” Onko tosiaan niin, että joulupukki ja hyväkäs rimppakinttu Petteri ovat lannistuneet nykymaailman paineesta? Välittyykö tarinallisten sankareiden identiteettikriisi ihmiskunnan yhteiseksi tragediaksi asti?
Sitä vain, kertojan ominaisuudessa, yritän luodata pohjaksi tulevalle ja tunnereaktioillesi, että oletko raskaansarjan jouluttaja, hyvätapakristitty, sitkeästi ja syvästi hengellinen vai agnostikko, kenties tyyni, mutta viileä ateisti? On syytä miettiä, uskaltaudutko pidemmälle, sanojahan nämä vain ovat, punaisia lämpimäisiä, joulupallon kiiltäviä. Joulutorttu saattaa olla aivan jotain muuta, miltä se näyttää.
Juurakkokorpi on saanut nimensä tiheistä, kestävistä ja taipuisista havupuistaan, joiden samanmoiset ominaisuudet ulottuvat maan alle – maailmankaikkeuden syntyyn, myttyyn, jota sanotaan kehdoksi tai kohduksi. Tämän tiedon huomasi, omasi ja helli ytimessään myös Nikolaus Julknaft af Schwarzwald. Hän siis oli olemassaolon muodoiltaan ja alkuperältään saksalainen, tarkemmin Böömin ruhtinaan siittämä äpäräpoika, joka henkiolentojen armosta nimettiin kutsumanimellä Nikke. Älkää perkele sekoittako äijää Knakkertoniksi, Homma kusee reidelle muuten jo alkuunsa!
Eräänä päivänä Julknaftin polvea risoi alituinen kirveenheiluttelu ja metsäremuaminen, polvea juili. Juili niin, että kireä olo ulottui mentaalipuolelle Bebantenin ja basimysiinin ulottumattomiin. Sen verran mieli tuppasi olemaan säröillä ja ajatus tikkuinen, että kokonaisvaltainen sielun tummuminen oli uhkana. Nikolaus otti siltä seisomalta itsereflektoivan intervention oleilunsa muotoon ja päätti rehabilisoida itsensä, nappasi mukaan akkansa ja juuri veistämänsä reenjalakset ja suuntasi kohti Turkkia. Yhtään ei Nikke tiennyt, mitä meinasi Anatoliassa reellä tehdä – siellähän lumi hinhuili ohuena satunnaisesti vain vuoristossa. Nikolaus päätteli, että intuitio on veijari, jonka tehtävänä on yllättää tiukassa paikassa, ei selittää äkkipikaisia universumin ratkaisuja, vaatimuksia ja valintoja. Nikke jatkoi levollisena tohinoitaan ja siirtyi vähin äänin Turkkiin, elettiinhän 300-lukua ja Juurakkokorvessa oli aina riski joutua suden suuhun, varsinkin kun piti punaisia vermeitä läpi vuoden yllään.
Turkin vuosista sen verran, että Nikolaus eteni yhteisössään pappeuden viitoittamana rakastetuksi hyväntekijäksi ja kuului kylän siunatuimpiin ja lempeimpiin ihmisiin. Kun koitti poismenon aika ja Nikolaus sätki vuoteellaan, akka vieressään, sillä hyvän voi ottaa aina matkaan, lopullisellekin – molemmat ihmettelivät kuoleman hetkellä ja seuraavana aamuna, että virtaa vielä piisasi, jänteiden sitkoa ja lihasten värinää, homoonimorkoonien vipinää ja leikillisyyden helinää. Taisivat humputella vähän – pistää ensimmäiset tontut alulle. Herkempisilmäiset alkuastrologit ja nomi-sellaiset olisivat kenties hokanneet alkeellisilla taivaantutkimusvärkeillään, että Jumala myhäili Kuuskajaskarin kohdalla kuuluisassa ohuessa yläpilvessään, seitinohuessa glögihöyryssä ja totesi loitsunsa toimineen ja todistettavasti siirtäneensä joulupukin ja joulumuorin kuolemattomien joukkoon. Se, että he ovat nyt Korvatunturilla, aivan Juurakkokorven posken kintaalla, johtuu taas siitä, muorin kuumat aallot ovat hirvitys Anatolia niemimaalla – mietippä ite!
Noinnikkeen jotta noohan niinh! Siinä huvitteeksi katsaus lahjasedän syntyhistoriaan pähkinänkuoressa. Väitteet on tarkistettu vähätekoälyllä – uskokoon ken uskoo!
***
Pekka Terttilä astui ulos Dressmanilta. Kauppakeskuksen hulina ja kiivas häly pisti raapimaan persettä. Myyjätär oli laskostanut kokonaisen vaateparren paperiseen kassiin, josta kirkui liikkeen tunnus punaisella vasten mustaa. Terttilä mietti, että väriyhdistelmä sopi joulun infernaaliseen värimaailmaan. Helvetin tuli ja kadotus löivät kättä toisilleen, eivätkä ihmiset tajunneet ilmiselvää symboliikkaa. Paperikassi kilkkasi vasten oikeaa polvilumpiota – miten pehmeä voi sattua? Onko kova hellää vai onko hellä kovaa? Terttilä yritti sulkea silmänsä, mutta se oli mahdotonta kun yritti kävellä samaan aikaan, korvissa jumputti iskelmäjoulumelodia, joka tuntui huutavan: ”Ostakaa, ostakaa, ostakaa, ostakaa nyt saatana!”
Mies sai tursotettua itsensä autoonsa pysäköintihallin kaaoksessa. Hän huokaisi syvään, pidätti henkeään hetken ja paukutti otsaansa viisi kertaa ohjauspyörää vasten. Hän sanoi itselleen: ”Ihan hitoikseen kivaa!” ja nukahti. Nuori mies liukui unikuviin – kolmekymmentä vuotta tiernapoikana vanhainkodin adventtinäytelmässä. Hän oli käynyt läpi koko henkilökavalkadin: milloin Knihtinä, Mänkkinä, Herodeksena tai Murjaanien kuninkaana. Hän oli joulumielen veteraani vuosikymmenten ajalta ja nähnyt ikäihmisten riippuvaa nahkaa enemmän kuin laki salli, velttoja ikeniä, kaihin sumentamia silmiä, kuullut huonosti rasvattujen rollaattorien pyörien kitinää, kääntänyt katseensa pois kaulalapuille roiskuneista kauravelliroippeista ja dementiapotilaiden mustelmista – lopunajan ennustuksista kun he olivat törmänneet muistamattomuutensa ovenpieliin.
Ei tiennyt Terttilän Pekka nukahtaessaan autotalliin, että hänen kyynishyveellinen elämänsä oli taitekohdassa. Pakokaasupilvien keskeltä raivasivat tietään alkuaikojen Daaniel, muutama värisevä keiju, Herodeksen sotavankkurit triumfiadoniksineen ja nymfeineen. Kukaan ei nähnyt heitä lahjaorgioiden kiimasta räpsivien suuntavilkkujen, äkkijarrutusten ja huomiotorvien kakofoniassa paitsi suutari Andersson, joka oli juuri liimaamassa kantapalaa kuusikauppiaan jatsariin. Pieni pikkujoulukrapula vaivasi Anderssonia ja hän tikkasi muutaman tikin huti ja noitui, mutta ei silti huomannut Pekka Terttilän vetelevän sikeitä Nissan Qashqaissa. Ei arvannut Andersson, että Pekka tunsi tällä hetkellä koomassaan ilosuruiseksi – päinvastoin kuin eilen, suruiloiseksi. Oli päiviä myös, jolloin hän tunsi itsensä läpikotaisin surusuruiseksi. Kuu ei näkisi päivää, jolloin Terttilän pienen pään häissä koettaisiin kaikkivoipainen iloiloisuus.
Jeesus on siinä mielessä oiva olento, että joka siihen uskoo, saapi rauhaa ja lujaa mielenperää kohdata maailman hösinän kotkotukset. Jumalan mielestä sitä riittää yllin kyllin. Ihan hiiiimpuuutin kirvelevä paradoksi, koska tämä, tiettävästi länsimaisen hengellisen koodiston korkein henkiveijari, on itse aiheuttanut koko perkeleen kaaoksen ja lähettänyt täysin kokemattoman poikaraiskionsa säätämän telluksen mekanismeja ja rattaanpyöriä jiiriin ja jetsulleen. Kovin kolkkaa ja rahisee auvoisen asuinplaneettamme akseli siitä huolimatta, että muut kansakunnat sattuivatkin kiehimään muita yleviä, kenties Kuuskajaskarin kohdallakin vierailleita henkineuvoksia. Aika korkealla näistä muutama, Nepalin ja Himalayan kaltaisilla mannerlaattarypyillä. On siinä rytissyt kun mantereet ovat suudelleet syntyhimoissaan toistensa helmoja! Niin – Allahista, Buddhasta, Vishnusta ja muista kotaleista täysin piittaamati. Onko universumi jättänyt meiltä jotain kertomatta? Sitä tiede ylittää selittää, jää nöyräksi ja tunnustaa alastomuutensa kysymyksen edessä: ”Mitä oli ennen alkuräjähdystä?”
Terttilän uni viirasi vielä pitkin edellisiä huminoita. Mies urisi nokosillaan. Sen verran mies tajusi, että asento oli lievän epämukava ja siirsi peniksensä oikeasta lahkeesta vasempaan tyylikkään huomaamattomasti, kaukana pervoilusta, yksinkertaisena, luonnikkaana toimenpiteenä, aivan kuin olisi kynsinyt korvalistaan tai kaivanut ajatuksissaan etusormella sieraintaan. Terttilä havahtui hereille kesken unen hänelle suomaa ajatusta – juuri alkuräjähdysoivalluksensa jälkeen – että osasivatko uskovaiset nöyrtyä toisen elementaarisen kyssärin edessä: ”Kuka loi jumalan?” Terttilä ei antanut asian häiritä, sillä hänen oma vakaumuksensa ei vaatinut häntä kirkonmenoihin eikä temuamaan seuraintalolla virsipeijaisissa. Tänään oli kyllä mentävä hyväntekeväisyyskirkkokonserttiin Ukrainan hyväksi. Idänihmeen päämulkku sapetti, mieli vaihtui äkisti surusurulliseksi. Korvakarvallista kutittavaa lohtua toi ajatus siitä, että hän edes pienellä summalla auttaisi hyvää kukistamaan pahaa. Hän veisi äitinsä kuulemaan Sibeliusta, Händeliä, Bachia, Straussia, Mozartia ja muutamaa vanhaa kuomaa, joiden tuotanto hänen mielestään ylsi hieman korkeammalle tasolle kuin Mikan faijan BMV.
Pekka Terttilä manasi ajatuskykyään. Se vei hänet erinäisiin, monesti hankalasti toteutettaviin toimintamalleihin, joiden seuraukset olivat arvaamattomia. Nytkin hän mietti topakasti juuri säveltämäänsä joululaulua, jonka hän oli päättänyt repäistä komian kitarariffin lihottamana tiernamiesesityksensä jälkeen Luiskamontun vanhainkodin väelle. Hän lasetti menemään sanoja samalla, kun hän ohjasi modernin riisipussinsa ulos Leppävaaran kähisevään jouluruuhkaan.
”Kinkku on sinkku, lohta ja kallaa, monenlaista mieliallaa
kohta se pukki kontin täyteen mallaa
usko se on kohillansa
käymme kaikki eri teitä
meillä muistoissamme on sydänkiteitä
sydän virkkaa täydellistä himmeliä.
Jos kaikki lähtee tahdosta hyvästä,
joulu syntyy sydämestä,
ei rahattomuus sitä estä -
tule , tule joulumieli, yhteinen on sanoman kieli.
Voi jestas teitä ja jouluväkeä!
Siunattua on yltäkylläisyys,
on lanttu ja porkkanat juttusilla,
lohi loiskii lautasilla
pöydässä possu röhkii
kita vieraiden lisää sisäänsä nykii,
maksa muistonsa huomenna kohmeloonsa hylkii.”
Terttilä väisti pyöräilevää yksinhuoltaja Taisto Louhea, mutta ei ollut tyytyväinen laulunsa lyriikkaan. Siinä oli aineksia – muutamalla sidossanalla ja hengellisellä psyykkauksella se ehkä taipuisi yleväksi, kanonääriseksi mestariteokseksi. Hän niin kiitteli runoilijaystäviään sydämellisistä ja tärkeistä vinkeistä. Jos huokauksia tarvitaan missä tahansa elämän vaiheessa, ne ovat syntyneet runoilijoiden sielujen aakkosista ja niitä Terttilällä oli mielensä varastossa huikeaksi asti. Niillä voi lohduttaa, rohkaista, yllyttää, iloita, jopa perkeleellistää kulloisenkin hetken tuntoa, miksei mieskuntoakin. ”Kiitollisuus, sitä pitää muistaa ottaa esille enemmän”, mietti Terttilä ja heilautti Taisto Louhelle kättään. Sinäkin – satunnainen ohikulkija, voit olla vaikka miten sydänpainavan kohtaamisen arvoinen. Katso vaikka! Vedät räntäsateen luimussa pieksennässä kaksosiasi peräkärryrattaissa kuin tyhjää vain, kevein mielin ja hymy huulilla. Miten vahva ja roteva asenne! Pekka Terttilä häpesi omaa heikkoa konsistenssia. Hänen vartalonsa tuntui kuin kuusi tuntia maitokylvyssä lionneelta sammakolta ja hänen mielensä tila oli tuosta litrunnasta valahtanut samankaltaiseksi. Virtaa ei tuntunut olevan veltossakaan.
Hänen katseensa vinkkasi marketin kulmalla nököttävästä kivijalkaliikkeestä. Punaiset kirjaimet hirttivät kiinni sarveiskalvoon –Alko, piruliuta. Pitäisikö? Jospa aloittaisi salakavalan kytevästi Jägermeisterillä, siirtyisi muutaman hehkuviinin kautta kinkkuviineihin, saunottaisi, kuumottaisi ja uunottaisi itsensä niin tärviölle, että salkku olvihapanta eijolis niinh mithhään! Sitten voisi soittaa Nikelle, Nikodeemukselle, lörppiä menemään myös Niksun vaimokkeelle, joulumuorille, että häntä niin otti ohimolohkioihin, kun ei saanut valloitettua tämän sydäntä vaan antoipantoi muorin kuin tarjottimella joulupukille hyvän esilämmittelyn jälkeen. ”No olihan ne häät, silloin Anatoliassa, ja saipi olla best män!” Pekka Terttilä mietti menetettyjä mahdollisuuksiaan ja hänelle langetettua kiroustaan. Jospa olisin tiennyt, mitä seuraa siitä, että tavoittelee lähimmäisensä puolisoa, työntekijöitä, mullisonneja, särmiinsä veistettyä asumusta, tai mitään, mikä hänelle kuuluu – varsinkaan mielitiettyä ja elämänkumppania. Hän oli joutunut talsimaan vuosisatoja tavan Erkkinä kuolevaisten joukossa murmelimaisella toistoluupilla. Nyt rasitti ja harmitti. Olihan tässä valopilkkuja, älypuhelimet ja internetti, melkein kuin jumalan käden ominaisuuksia. Suih ja saih! Saa ja näkee mitä vain nanosekunnissa. Vaan ei ole tämä mainen tomumaja suunniteltu sitä varten. Urinaa varten luolastoissa ja mammutin harhautteluun! Tulee ahdistus ja pökälemäinen ressi ja kirpeä hätäpissaolo nykyajan vaateista ja informaatiotulvasta. Valoa kutsutaan nykytermein jopa saasteeksi, vaikka tuikentelevaiset tähdet, kuu, aurinko ja muut suloisat taivaankappaleet yrittävät meitä voimaannuttaa ja sisikuntaa eheyttää. Pyrstötähtikin on uhka, ei mahdollisuus antautua esteettiselle riemun kokemukselle – niin ovat mikropiirit, kompuutteriteknoloooogia kehittäytyneet vastuuttomien tiedemiehien toimesta, että nykymeinanderien ja meinanderiatterien nahkasukat tuppaavat jäämään emojien, toktikkausten tukahduttamiksi turroiksi klönteiksi. Kovaa menevät vaahtosammuttimen kokoiset natiaiset oikealta ja vasemmalta ohi tekoälyn kanssa kilpaa.
”Niin kuin nimeni on Pekka Terttilä ja hengitän pukin ja muorin ja heidän tontsukoidensa kera tätä vuosittaista luuppia ikuisuuteen asti, aoin kyllä parantaa tapani ja ottaa asennetta kuulakkammaksi”, mietti Terttilä liikennevaloissa, joissa ei ollut levotonta Tuhkimoa mailla eikä Toni Halmeen haamullakaan. Terttilä katsoi kaihoisena, otsakiharat töröllään kuinka Taisto Louhi liukeni räntäsateeseen Alberganbulevardia pitkin kohti Tapiolaa, jossa odotti hänen rintava vaimonsa kaalilaatikon kanssa. ”Humpsis ja hampsis, niin massuteltaisiin illalla vaimon kanssa, miks ja moks, piks ja poks, lakanat sanoo rips ja raps!” hyräili Louhi ja antoi jäntevien kintereidensä tehdä jouheaa työtä, pyörittäen itseään ja lapsosiaan kerrostalokolmioon Silkkiniityn kupeessa. Lapset takakopassa nuljuilivat hyväntahtoisesti keskenään ja väittelivät kumpi saa hävyttömämmän joululahjan. Lapsi 1 intti, että hän saa käpylehmän. Lapsi 2 tiesi varmana, että hänelle suotaisiin jäätelötikuista tehty barbimaja. Kova oli veto päällä – kisattiin nimittäin ylimääräisestä palasta lipeäkalaa ja läskiä. Joulu se on ilveileväkin juhla, joskus jopa hurtilla huumorilla höystetty ihan paras kemu. Vakava ja lunastuksellinen uskonnollisuus ei tullut päiväkotilaisten mieleen, vaan jospa saisi vihreän kuulakkeen piparin kanssa. Töks, töks, he muksivat menemään peräkärryssä, kuitenkin, niin että vastuuntunto oli etusijalla ja isällä rauha kammeta heidät turvaisasti kotiin.
Pekka Terttilä yritti hakeutua kovasti adventaariseen tunnelmaan. Hän puri alahuultaan ja piti aistit terävänä. Kaikenmoista höseltäjää oli liikenteessä. Autokoulunopettajan pieteetillä hän operoi aatonaaton liikenteessä. Kaikenlaisia ketkujakin pelmeili puskurihakuisesti. Hän osasi kuitenkin väistellä vuosisatojen kokemuksella ja reenohjastuksen mestarikurssin diplomioppien voimin läpi onnettomuusuhkakuvien. Hän mietti kamuansa joulupukkia tiiviisti ja pohti, oliko tällä viimein bestfiendin kanssa yhdessä kaivetut, Juurakkokorven vanhimman tammen juurista tehdyt reenjalakset huomisessa menopelissä? Voi, jettäjee! olisiko soveliasta kutsua itsensä Rolloon joulun rääppeisiin Tapanina, olihan hänen toinen nimi kopioitu metsänjumala Tapiolta? Voisi ottaa messiin Allahin ainaskin. Korkeiden nietoksen takaa valkoinen kaapu ei erottuisi. Kaanaanmaan naapurin kansakunnat eivät sitä paitsi aina olleet ihan kartalla, missä heidän pääjehunsa liirailee, koska olivat alati kapinan päällä ja toistensa kurkuissa. Yhdet itämaiset mokat aina kerkeisi ehtimään muiden taruolentojen kanssa kittaamaan ja punomaan maaneläville ja lihoistaan maatuville katoavaisille uusia juonia. Olisi rukattava myös Telluksen asiainhoitajan virkaan uusi työpaikkailmoitus, sillä nykyiseltä viskaalilta on Mozartin kuulat pahasti hakoteillä, sillä despootit ovat päässeet mesoamaan aivan liiaksi. Kohta heillä ei olisi Zeuksenkaan kanssa muuta kuin rupateltavaa ilmojen pitelyt, sillä ihmiset haihtuisivat tätä menoa atomisodan tomuna heidän jumalpalatsien kakluunien poltteeksi. Ilmojen pitelijänä Zeus on kyllä aika peto, vaikka on sillä ristikunnan jumalallakin havaittu olevan silloin tällöin salamakimppu kädessä, silloin kun on sellainen olo, minkä nykynuoriso lyhentäisi VMP:ksi.
Terttilä heitti paperikassinsa makuuhuoneen sängylle. Päiväpeitto irvisti hänelle kuin haastaen hänet kaksintaisteluun, joulun kuosien mittelöön paremmuudesta. Terttilän vaimo oli kirjaillut siihen huikaisevan vuoristomaiseman ja riemukkaan, miltei riettaan oloisen rekiajelun toisena joulupäivänä armon vuonna 1251. Terttilä itki ja hymyili samaan aikaan. Jumalille oli sattunut hitonmoinen kömmähdys. Taruolentojen väestörekisterikeskuksen kamreerin piilolasi oli luiskahtanut laskiämpäriin, ja kirjanpito ikuisista sieluista, kuolemattomista, saatanaperkeleistä, pyhimyksistä, satuhahmoista, supersankareista, oli mennyt loivasti ilmaistuna kannikalleen – tärähtänyt ahterin nurjalle puolelle. Kamreeri oli kirjannut Terttilän vaimon kuolevaisiin glühwein-nousussaan, ja siten iljettävästi kävikin: emäntä kupsahti hinkuyskän ja tulirokon seurauksena multaantumaan vuonna 1276. Terttilältä hajosi kasetti aivan kokonaan ja sitä seurasi sadanviidenkymmenen vuoden henkinen rospuuttokausi. Erilaisissa tonttuluolissa ja piilaakson tekoälyhautomoissa huhuillaan, että Terttilällä olisi ollut näppinsä pelissä jaloviinan ensi konseptissa. Tuo yksi tähti on siis kai, ja ehkäpäjotta Terttilän tuskan rohde jallupullon kyljessä. Pekka Terttilä tokeni hiljaisessa mittakaavassa ja kuuluisassa ajan saatossa hipipikkuhiljaa nohevaan jouluassarin kondikseen ja haahuilee nykymodernissa ajan laskennassa kauppakeskusten hälinässä synnillsimmän joulukaaoksen aikaan.
Terttilä lirautti ostoksensa esille. Räväkkä peitto sai vielä räväkämpää pressmania päälleen, Suorat punaiset kulmahousut, valkoinen rusetti, timangi punainen paljettikauluspaita, vihreänkuulanmaiset kalvosinnapit, nilkkasukat, joista loisti joulupalloja ja pakettikuvioita ja vyö – se oli mieletön jääpuikkojouluvaloasennelma. Tämän kehtasi laittaa päälle ja astella esiintymään Luiskakorven jouluesitykseen. Terttilä karautti kurkkuaan ja treenasi ääntään auki. Hän oli kuin uusi mies, joulun henki näytti viipyilevän hänen silmissään. Niissä kajasti arka sana ihmiskunnalle – toivo. Hän huokaisi. ”Vaikka jossain tasa-arvokomiteassa kiellettäisiin joulun viettäminen sillä perusteella, ettei kukaan vaan loukkaannu joulun alkuperäisestä sanomasta, niin ne jotka siihen uskoo, olkoot hiljaa ja viettäkööt salaa juhliaan, sillä joulu on mielentila, jossa ihmisillä on hyvä tahto.” Terttilä oli vähällä hairahtua pohtimaan geopolitiikkaa, mutta ei antanut asian hiipiä hänen harmaaseen massaansa, vaan tukeutui aukottomasti todeksi osoittautuneeseen universaaliin totuuteen: ”Paha saa aina palkkansa.”
Tarinaan antoivat vihjesanoja ja -lauseita:
Satu Tanninen, Mauri Laakkonen, Nina Uskola, Erja Lakkonen ja Hanni Jernvall. Lämmin kiitos teille ❤️🎄.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
