Hiukset jotka sulkivat kokonaisen metsän,
ulottuivat viinilasin reunaan.
Niitä seurasivat punaiset kynnet,
sanomattoman läpinäkyvä rytmi kiersi lasin reunaa.
Hänen katseensa karkasi sanotun vastakohtiin, mutta päätti:
"Jos nyt tilaan vasikanleikkeen, onko meitä vielä jäljellä jälkiruuan paettua kieliltämme?"
Vastasin hänelle uudemman kerran, vaikka tiesin yhä vähemmän, ja hiukset kaarsivat hänen hartioidensa ylitse,
joskus olin liukunut niitä pitkin rinnoille asti, nyt ne humisivat ja minä humisin takaisin:
"Emmekö puhuneet juuri asuntolainan uudelleenjärjestelystä ja kumpi saa Audin?"
Nyt hiukset pääsivät kokonaan vapaaksi ja hänen otsansa kohdalla oli enää aukeaksi hakattu kannikko,
jossa kuukkeli kävi varastamassa eväämme.
Ohitan hänen sanansa ja yritän pysyä tyynenä, pelkään että kaikki lausuttu katoaa ja vastustamattomasti olen kaikesta samaa mieltä.
Metsäaukean laidalle kokoontuu susilauma, joka katsoo minua kuin polveen ammuttua kaurista, kannikko hänen päänsä kohdalla kasvaa karsikoksi ja minä olen sen pajunvitsoilla piesty.
Kukaan ei tiedä että vereni jähmettyi jo eilen.
Salaisuudesta en kuitenkaan luopunut,
että leikin kuollutta aina kuolleen sydämen edessä.
Nyökkään ja hänen päänsä on kasvanut takaisin ja hiukset ovat värjäytyneet kuparinruskeiksi. Kohta hänet tullaan noutamaan airueissa, sillä talvi ja jää tarvitsee jumalattarensa takaisin.
Minun on aivan pakko hymyillä, sillä en ole ollut edes kovin uskovainen nuorena, nyt hytkytän napakarvojani huvitellessani ihmisten pölvästyiydellä uskoa milloin takkupartaisiin, milloin pulleavatsaisiin kultapatsaisiin paikallaistujiin.
Maksan laskun mukisematta ja rallattelen koko matkan kotibulevardia pitkin. Aion hänen ostaa minut ulos, sillä minä olen jo ulkona.
Marraskuu juhlii ja minä annan räntäsateen rievuttaa lisää sieluani.
Kaikki on hyvin. Ihoni kiiltää klassisen episodin tahtiin.
Vielä on jäljellä pullo korkealuokkaista hehkuviiniä.
Nunnien kirsikat varpaaväleissä polkemia rypäleitä.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi



