Olen siis sinällään outo uni. Elän metsurin päässä, hänen tavanomaisessa päivässä, hakkuukoneen ohjainten suitsimina. Vaatisi rivakkaa mielikuvitusta isäntäeliöltä, että hän tietäisi läsnäolostani. Yritän olla hiekka hänen kirjanpidossaan, kuoleman viivatilastossa.
Olen pyytänyt ja rukoillut, että hän lopettaisi, että hän ymmärtäisi niittämiensä elämänversojen kohtalon, ettei hänelle, heille, tälle metsälle, tälle osalle maata kävisi niin kuin minun perheelleni on käynyt kotimaassani: kaikkeutemme on pelkkää hiekkaa ja nahkat kuorivaa aurinkotuulta. Perkeleiden vuoksi asun juuri hänen päässään enkä johtajien, eikä minusta ole kenties hyötyä, mutta lupasin räjäytetylle perheelleni että yritän.
Raapaisen häntä kiveksistä ja vihjaan häntä kuuntelemaan maan hengitystä. Hän myhisee ja hivuttaa kätensä nivusiinsa. Lumipaakku kaatuvasta kuusesta kopsahtaa harvesterin etulasiin. Mies korahtaa silmät kiinni. Vavahduksen jälkeen hän avaa ruutuvihkonsa, jossa on neljän pystyviivan ja yhden vinoviivan muodostamia aitarykelmiä 213 kappaletta. 1065 ikipuuta on luovuttanut henkensä ennen lopullista aikuisuutta.
Ne pihkovat sielunsa tien viereisellä lanssilla.
Birgitta ei tiedä hahmostani, vaan katselee loma-asuntokuvastoa.
Sen vahapintaiset sivut kiiltävät kuin pussihousuni, mutta kiilto ei yhdistä sielujamme.
Lanssin puut kuristuvat lomamökin seiniin.
Metsä on lapsikuollut pystyyn.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi




Kommentit
Sivut