jos hetken aikaa puhuisin
jotain mikä on niin
totta:
pimeän tullessa nautin
kynttilänvalosta
liikkuvista varjoista kiireettömässä
hämärässä
ja vaikka käteni ei kohtaisi kättä
sen on hyvä olla
kuulisitko ääneni
näiden runojen keskeltä
kuulisitko ääneni
rakennan taas rekvisiittaa
tiedostan olevani osa teatteria
jota tarkastelen
ajatustesi muotoilemien kuvien läpi
kuulisitko
pimeän tullessa nautin
kynttilänvalosta
liikkuvista varjoista kiireettömässä hämärässä
ja vaikka käteni ei kohtaisi kättä
sen on hyvä olla
nautin syksyisestä merestä
aamujen keskellä
jotka olivat ja tulevat
juuri tämä aamu
sumun harsomaisuus pellon yllä
hengityksen huuru
kesät ja syksyt, talvet ja keväät
kun sisimmässä on rauha, lepo
minun on hyvä olla
kyllä kyllä
tässä runossa teatteria on vain vähän
vain vähän rekvisiittaa
hyvin paljon konkreettista
henkilökohtaisesti
niin totta
ja millaisena tahansa sen kuulet
silmiesi korviesi läpi
minä nautin kynttilänvalosta ja syysmyrskystä
sinunkin seurastasi nautin silloin
kun sisin on levossa
mutta jos kadotan rauhan
kadotan kaiken mikä on
ja jos vaikka käteni kosketus ihollasi
tuottaisikin minulle mielihyvää
minun ei olisi hyvä
kaiken rekvisiitan keskellä
sieluni kaipaisi
sitä yhtä valoa joka kaiken
sytyttää
elämän syvintä läsnäoloa
pyhän antautuneisuuden tilaa
jossa käsi solahtaa paikalleen
maisemassa
jokaisessa maisemassa
tulvillaan
kaikkeuden läpäisevää laulua
laulua
ja hetken aikaa puhun jotain
mikä on niin totta
(19 09 19)
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi