Laskiaissunnuntai

Oli laskiaissunnuntai. Hiihtokeskus Köykkyri oli täynnä iloa ja huutoa, kun kylän lapset sekä aikuiset suihkivat kelkoilla ja pulkilla rinnettä alas. Myös tämäkin poika oli mäkeä laskemassa, vauhtia riitti niin, että ilmakin humisi korvissa. Mutta sitten, puolivälissä rinnettä, näin edessäni tutun hahmon kiipeämässä ylöspäin, se olit sinä, helmat hulmuten ja kukkapöksyt vilkkuen. 

Kukkakuvioidut pöksysi, joissa lumpeenkukat keinuivat kuin järvellä konsanaan, veivät hetkeksi kaiken huomioni. Yhtäkkiä päässäni ei liikkunut mitään muuta kuin tuo huvittava näky, kukkapökät keskellä laskettelurinteitä! Nostin sinulle hymyillen händyä, ehkä vähän rehvastellen, mutta samalla hetkellä unohdin täysin katsoa eteeni. 

Kuin salamaniskusta rysähdin suoraan päin isoa mäntyä. Täräys tuntui suoraan haarojen välissä, joten ilmat karkasivat siellä olevista pusseista kerralla pois! Parahtaen kaaduin hankeen, sinä, katsoit minua silmät suurina, yrittäen pidätellä naurua. 

Kipu oli kova, mutta siinä hetkessä kukkapökäsi tarjosivat pientä lohtua, itsekin  ehkä jo vähän hölmistyneenä nauroin kömmähdykselleni. 

Mänty ei jäänyt pystyyn muistuttamaan minua törmäyksestäni. Vaan sen paikalla on  vaatimaton kanto. Tämä mäntykanto jäi kuitenkin elämään laskiaiskertomuksena, sillä aina laskiassunnuntaina muistamme sen legendaarisen laskun. Kylänväki nimesi sen "Pussipuun kannoksi"  muistomerkiksi sekä varoitukseksi muille mäenlaskijoille, ettei vauhdin huumassa unohtaisi varoa edessä olevia esteitä, tai kauniisti kukkivia pöksyjä.