Sanatulvaa, mitälietä talvella 1974

Mietintämyssyn tupsu on vähän hupsu -
tupsuttavaisuuttaan se avaa ajatuksia
huvittavalla kutituksella:

Katso! Tuollakin lumikotka, räntävästäräkki ja taliaivotiainen - 
kellään niistä ei ole kiire minnekään - onhan talvi ja sen sisällä
leijaileva kasukka kyynisyyttä,
ennakkorupi kevään nenän juuressa,
kylmän kyhmy joutsenen niskassa.

Oivallettavissa tästä kaikesta voi olla se,
rihmasta ei voi ottaa kiertämääkään ja miltä se
arka räsymatto sitten näyttäisi, jos kaikki mäntysuopa
liirretään saunanpesuun -
pierun verran pakaran ulkopuolella olisi sen jälkeen hurjat oltavat -
koltiainen tuoksuu tällä opilla veijareiden kuninkaana.

Yritä siinä viitata luokan eturivissä, sillä takanasi istuu juuri se tyttö, johon ihastuit ruotsin ja matematiikan tuntien
välkällä, siihen juuri, siihen pisamaposkiseen kauralettityttöön -
näyttääksesi, että sinä osaat, osaat taivuttaa illatiivin ja ellativiin ja olet haka allatiivissa.

Noinko vain voi se rakkaus kaikota, karata, paeta kauhuissaan ilman hymyä ja rivakkaa verisuonten kuohua, tietoa siitä, että tuo tyttö olisi voinut pussata ja minä kierin eteenpäin pierulahkeissa, vaikkakin kuinka tohkeissani?
Satunnaisesti, vaikka kauneus ja komeus olisivat kuinka liitosaikeissa.

Lyön otsani kiinni maantiedon kirjaan ja vertaan Afrikan karttaa lumiseen maisemaan ulkona.

Kaikki on viety. Viimeinen juustoviipale yrittää pitää kiinni hapankorpustani, lauantaimakkaraa se ei ole koskaan nähnyt, nahistunut kurkku liiskautuu keittiön muovimatolle. Avain on yhä kaulassani, äiti on ylitöissä, isän valkoisen tärkkipaidan kauluksessa on hölmö punasuukuvio.

Huomenna se siirtää vaatteensa, tekniikan maailmansa, lehtisahan, jakoavaimen, sukset Ramin uuteen Volvoon ja muuttaa Kasarminkadulle. Espoo jää vain märäksi läntiksi faijan housunlahkeeseen.

On tammikuu ja räntä päättää sekin jäädä. Saharan päälle sataa kyyneliä, kettu juoksee ikkunan takaa naakka hampaissaan. Kosketan sydäntäni ja muserran hapankorpun viimeisen murun. Se ei jää sydämeeni kiinni, se lyö vielä. 

Löydän maiseman ja mielikuvituksen. Jostain löytyy myös runo. Osaan myös pari huokausta.
Matematiikan sanallisista tehtävistä en ymmärrä enää mitään, koska sielun paikalla ollut pehmeä paraabeli muuttuu teräväkärkiseksi kolmioksi, jolla ei ole mitään suhdetta mailmankaikkeuteen.

Päätän lähettää kirjeen Teresalle. Pyydän häntä kirjoittamaan pisamia minulle takaisin.