karhennan sen otekohtaa
silmieni äyräillä.
Sydän on sen eilen vuollut
arpisten siirtolohkareiden välistä.
Tammenlehväseppele
pukeutuu tänään sammalnyöreihin,
vitja pehmeän laskoksia jää hengittämään
rintojani.
Kuva on siitä metsästä,
jonka luin sieluuni lapsena.
Värit ovat vanhempieni ääni, läheisteni katseet,
tuuli menneet ystäväni ja tuleva riemu siitä,
että ajalla on sana nimeltä rakkaus.
Sen kirjaimet riippuvat raukeina
naavasusien parroista, sen veri
taitaa vyöryvät toiveeni.
Sen viimeinen lause muodostuu siitä,
minkä olen taipaleillani oppinut:
nuhaisen sammakon muistelmat kuninkaallisessa puistossa,
pikitien peukalokyytiläisen kertomuksen kalkkarokäärmeestä, joka luuli olevansa merenneito, maalauksen tulivuoresta, jonka laavasta ryhdyttiin valmistamaan purppuranväristä huulipunaa.
On muutakin, joka nousee pintaan kun kierrän kämmeneni katajaisen jousen ympärille:
etsin vielä suoraa sypressiä, jonka lehvistä paistaa läpi armollisuus.
On yksi hiekkaerämaa, jonka kiilteille yritän keksiä eri nimet. Olen ehtinyt ensimmäiseen heijastukseen ja annoin sille nimeksi lempeys.
Vetäydyn tammen varjoon ja pidän joustani kädessä. Annan varjojen tulla. Minulla on aina mukana ajatus, jolla voin vaihtaa uneni sävyt kirkkaaksi. Olen kätkenyt sen tähän runoon, sinulle, hyvä ystävä. Uneksi se kanssani ja jaa lähimmäisesi kanssa.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sivut