MuttaMutta

Siihen aikaan, kun muut keräilivät jääkiekkokortteja, minä harrastin kruunukorkkeja. Minulla oli monta punaista, joissa oli hieno karhun kuva ja myös niitä, missä oli kaksi miekkaa pitelevää kättä ja niiden yllä kruunu – sanoin niitä ”ritareiksi”.

Kerran löysin pihalta sellaisen, missä oli kaunis lintu ja teksti WOODPECKER. Olin kyllä katsellut videolta Nakke Nakuttajan seikkailuja, mutta minusta tuo korkissa oleva lintu ei näyttänyt yhtään samalta. Se oli paljon kauniimpi. Talletin sen erikoispurkkiin.

Erikoispurkissa oli myös Kinder-munasta saatu kilpikonna, joka oli munankuoressa. Meillä tehtiin monesti nakkimunakasta ja kun ensimmäistä kertaa päätin kirjoittaa kirjan (noin viisivuotiaana), lisäsin tarinaan nakkeja ja munia. Ja jättiläisen. Ja se kuului näin:

”Oli kerran vanhus tero oli metsässä pupu ja vanhus oli jo aikonut lähteä metsää

n kun alkoi tulla lunta mutta mutta jänistero tuli jo talven armoilta ja pyysi nyt häneltä olisiko hänellä yösiaa näin pikkuiselle hän sanoi näin on jos osaat olla hiljaa jojojoo jänis sanoi koska hän pelkäsi että välkähtäisi veitsi mutta kun hän näki että ei välähtänyt veitsi hän asettuilevolle kun hän heittäytyi makaama asentoon hän näki että kohta oli kuolta

va koska hän näki yhhyy nakin senniminen nakki oli kun yhhyy nakki mutta kun hän oli jo pelastnut

yhhyy nakin hän näki ike munan hän vapautti senkin mutta ikepä se muna antoi kuonoon

sitten kuului rysähdys vanhus olikin jättiläinen jakun jättiläinen kuuli ike munalta ja yhhyy nakilta että pupu oli kadonnut hän huusi niin kovaa että koko maapallo kaikui pupu pelästyi sitä huminaa

mutta mutta kun hän näkiettä ukko joka kajautti olikin hyvä mutta kun hän heräsi han oli kotona

loppu hyvin kaikki hyvin”

En vielä silloin ollut kovin hyvä välimerkeissä - kuten näkyy. Ja draaman kaarikin oli ehkä liian jyrkkä herkälle lukijakunnalle, mutta mutta päätin jatkaa kirjoittamista vastoinkäymisistä huolimatta. Ehkä siitä johtuen opettajani myöhemmin turhautuivat, kun en piitannut kymmenen sivun rajoituksista, vaan jatkoin tarinaa aina hamaan loppuun asti. Kenties pohjalla oli kauhu, etten ehtisi tyhjentää päätäni tarpeeksi nopeaan tahtiin ja se räjähtäisi.

Näin vanhempana sitä pohtii, mihin tuo periksiantamattomuus on kadonnut. Ehkä syy on siinä, että kukaan ei enää juo lasisista pulloista ja hampaat säilyvät ehjempinä, kun ei tarvitse avaajan puutteessa keksiä, millä korkin saa irti.

Niin tai näin. Loppu hyvin, kaikki hyvin.