Yhdessä me olimme tulleet jäätyneen joen yli, kun kuulimme jääpadon murtuvan.
Meidän rintamme oli lävistänyt sama neula, ja timanttinen tuska oli yhteinen uskomme.Hartioillamme me kannoimme satuloita ja lauloimme taukoamatta tunnuslauluamme,
joka hulmusi kevättuulessa kuin tahraton kipu.
Laulumme taukosi. Pysähdyimme. Kuulostimme:
kesyttömien hevosten lähestyvää laukkaa.
Ne tulevat. Ne eivät saa mennä ohitsemme!
Niitty kuhisi helteessä. Piinattu multa hikoili.
Sen paikan päällä ei ollut taivasta
- vain väreilevä valitus nousi ja vajosi.
Höyryvasara jyskytti; me se olimme
- meidän sydämemme!
Täällä, niityllä, oli kesyttömien hevosten tapana laiduntaa joka kesä.
Me kokosimme lassomme ja valitsimme kukin hevosemme.
Minä hiivin korkeassa ruohikossa ja sinkosin silmukan.
Köysi kiristyi tamman kaulassa. Se kavahti takajaloilleen,
veuhtoi, taisteli - se antautui minulle, se otti minut omakseen.
Satuloin sen ja nousin uupuneena sen selkään.
Neula katkesi sydämiimme, hyvästelin nuoruudenystäväni,
ratsastimme jokainen oman viirinsä alla pois niityltä kaikkiin suuntiin.
Yksin ratsastan takaisin yli jäätyneen joen.
Selite:
Huomasin, että proosarunoni kaipaa selitystä. Kuulun itse osana ns.sodan jälkeisiin suuriin ikäluokkiin. Runoni on allegoria nuoruuteni aikalailla yhteisistä, jopa toiveikkaista, mutta samalla kivuliaista tulevaisuuden näkymistä. Kun nuoruus oli ohi, monet toiveet jäivät toteutumatta, jaa usko koko ihmiskunnan parempaan tulevaisuuteen on moneen kertaan särkynyt. Kohta me olemme poissa, ja uudet sukupolvet koettavat korjata sen, mitä on meidän olomme ja elomme aikana rikottu. Toivon mukaan he onnistuvat siinä meitä paremmin. Me 1945 - 1952 vuosien aikana syntyneet kiitämme etukäteen siitä.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sinänsä runokuva oli vangitseva ja visuaalisesti tehokas.