Talo on vanha ja rapistunut. Sen näyttää arkkitehtuuriltaan siltä, että se on rakennettu joskus neuvostoaikaan 50- tai 60-luvulla, laatikkomainen rakennus, ikkunattomassa päätyseinässä graffiteja ja niiden joukossa kaksi suurta, punaisella spraymaalilla muotoiltua sydämen muotoista kuviota. Ne ovat osittain päällekkäin, kuin toisistaan tiukasti kiinni pitäen. Nimikirjaimia ei niihin ole maalattu, mutta niiden tekijä tietää kyllä keille sydämet kuuluvat.
Siinä ovat olleet jo vuosia, jo maalikin on haalistunut ja paikoin kulunut pois. Olen kulkenut usein sen paikan ohi, kun itse asun samoilla nurkilla ja olen miettinyt, keitä nämä rakastavaiset ovat, joiden symboleina sydämet ovat. Vieläkö he rakastavat toisiaan? Joskus, kun lähestyn taloa, näyttää kuin ne sykkisivät siinä kiivaasti kuin rakastuneitten kohdatessa pitkän odotuksen jälkeen. Harhaa se ehkä on, mutta siltä minusta monesti näytti illan hämäryydessä katulamppujen himmeässä kajossa.
Kaupunki on nyt pimennetty. Kaduilla ei liiku ristinsielua. On ulkonaliikkumiskielto. Vain joku maastoauto ajaa kaduille sinkoutuneita betonimöhkäleitä väistellen hitaasti kadunkulman taakse.
Jossain kaukana välähtelevät pommien rähähdysvalot ja jyrisevä ääni tulee myöhemmin. Konekivääri laulaa, hiljenee, laulaa taas. Nousen ja menen ulos kadulle liikkumiskieltoa uhmaten. Haluan nähdä, sykkivätkö sydämet vielä talon muurissa. Näen, se talo on rauniona, ohjusiskun murskaamana. Rakennuksen kaatunut seinä on murskannut alleen kadun varteen pysäköityjä autoja. Mutta sydämet ovat yhä siinä, vielä osin pystyssä olevassa muurissa ja sykkivät kuin samalla valaistuen ja kirkastaen seinämuuria.
Tuhannet ihmiset ovat lähteneet pakoon. Tiet rajalle ovat ruuhkautuneet autoista ja jalkaisin pakenevista. Nälkäisiä ja palelevia pakolaisia odottamassa rajapuomin takana pääsyä pois maasta. Ihmisjoukko puomin takana kasvaa ja kasvaa. Takaa tulevat yrittävät edessä olevaa joukkoa tunkea eteenpäin.
En minä ole asunut siinä maassa. En ole koskaan käynytkään siellä. Täällä, missä elän, ei ole sotaa, mutta tuntuu kuin olisin siellä kaiken aikaa sen sodan ja pelkojen keskellä. En vain ymmärrä, miten voisin sieltä lähteä pois.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
