--
Tuuli niin vaikee
latvasta latvahan astui,
suitsiaan huurus ja juuria latvain
pesi.
Ol huurusta sokee, kun
linnuille huusi;
Menkää katalat, menkää ja jättäkää, pakkasen suuhun mun jättäkää!
Männyn runkoa kiersi.
Ja kun pakkanen astui ja jänöjä söi,
hiljaa mäntyin latvassa väräs,
ilman liikettä, ettei vilulle
sieluaan möis.
Eip tiennyt voimaans.
Ei tiennyt mikä voimain virta helmoissaan pyörsi
ja nyrkkein määrä huokaukses solju. Ol voima
kuin loputon sini, ja määrätön
taivaan tyhjyys.
Ja viimein,
kun viimein aurinko nous,
nous korkeemmalle kuin ennen,
ja vanhan karpalon pinta kiils,
kun huojukon kosteus lämpöä hulmus.
Jo voimans helmoistaan nousevan tunsi,
ranteissaan valo kun väreenä vapis.
Eip voimainsa määrää ois
muutoin tiennyt.
Hiljaa heijui, kun usvaa nosti.
Lemmellä kantoi valoa kohti.
Huoaten valoon piirsi.
-Katariina Varjoranta-
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
