Riitaa ja rakkautta milleniumin yli

Runoilija Rosaliisa

nainen
Julkaistu:
8
Liittynyt: 27.12.2015
Viimeksi paikalla: 28.9.2020 8:29

Asuinpaikka: Sonkajärvi
Sähköposti:
-
Syntymäpäivä:
24.9.1952

 
Aika kuluu ja ikää tulee, ei voi mitään.
Mietittävä, mitä jälkeeni jätän, minkä hävitän.
Mitä minusta tietävät, jotka jäävät? Mitä tahdon tietävän?
Kirjeille ja kirjoille, kirjoitettu päivällä tai yöllä, kuolinsiivous.
Ensin tutkin itse, mitä elämä on ollut,
miten olen elänyt, mitä tuntenut.
 
Vuodet soljuneet ohi muistijälkiä jättämättä,
kunnes tuli päiväkirja lapselta lahjaksi.
Siihen alkoi ilmestyä elämän välimerkkejä,
muistoja, hyviä ja pahoja.
Niistä myöhemmin, kun oli aikaa,
sai kiinni tapahtumia ja aikoja.
 
Olin ollut naimisissa.
Liian kauan, liian hyvän miehen kanssa.
Minä vähäpätoinen, syrjäkylältä,
ylioppilaslakki vain lunta huussin katolla,
vain virheitä osasin tehdä hyvin.
 
Mies sen sijaan täydellinen,
tiesi kaiken paremmin kuin muut.
Talouden, lastenhoidon, karjanhoidon ja yrityselämän.
Puhui neljää kieltä: suomee, savvoo, hilijoo ja kovvoo.
Silti kelpasin tulkiksi Italian matkoilla.
Vessaremontti kesti vain viisi vuotta, 
ja sängyssä oli lännen nopein.  
 
Kun pääsin mummoksi, ostin kiikun,
keinutin pientä, luin kirjaa salaa.
Oli kotityöt , toimisto, karja ja lapsetkin,
aidanteko kipeytti hartiat.
 
Hoidin omat työt ja miehenkin.
Revin rehua ja sairastin selkää,
laiska akka, joka työtä pelkää.
Kun  joskus saisi edes rauhassa istahtaa!
 
Kattila keitti ja ukko huusi,
patteri halkesi, sylki verkoston tyhjäksi.
Minun syy, minun syy!
Töissä takkusi, minun syy.
Omatkin työt painoi, kaikkea liikaa.
Myrskyä, rajumyrskyjä,
raivokohtauksia ilman syytä,
ei ilman - vaan minun syy.
 
Myötä- ja vastamäessä,
ylämäki-alamäki-avioliitto.
Liitto pysyy samana, ihmiset ei.
Tanssi taittoi kamelin selän,
esiintymisestä tullessa alkoi huuto ovella,
olin unohtanut menoni kertoa.
Tämänkö ihmisen kanssa, aina ja koko elämä?
Syntyi ensiajatus erosta.
 
Haukkumisen kesänä puhelinpalaveri joka ilta.
Espoosta saakka kuulin, mitä olin tehnyt väärin,
mitä poika ja työmiehet.
Valmis lähtemään tästä hullusta huushollista – tai jäämään.
Rakkautta vielä hitunen jäljellä, mutta ystävistä en luovu.
Hopeahääpäivä tulee - ja menee riidellessä siitä,
että oli väärä päivä pestä navetta.
 
Haalaripukuinen mies löytää minut navetasta itkemästä,
ei riittänyt vettä hänellekään.
Juttelee kauniisti ja rauhoittaa.
Olimme halanneet ystävänpäivänä
ja syöneet mansikoita samasta rasiasta.
Elämän harmauteen tuli kirkkaita raitoja,
mansikanpunaisista se alkoi,
sitten tuli värit seikkailun, rakkauden ja onnen.
 
Syksy meni pilvissä, kosketus poltti ja sulatti.
Keskitalvella kotona rätinää monta päivää, en jaksanut.
Löysin tutun olkapään, sylin itkeä.
Vapun alla isäntä kolme päivää kotona,
oli kamalaa, huutoa ja tappelua.
Silti yritin olla roolissani, täyttää odotukset,
olla vaimo, äiti, taloudenhoitaja, sihteeri.
 
Mies hetken yritti pelastaa tuhojen jäljet,
monta vuotta myöhässä.
Minä niin yritin puhaltaa henkeä kaikki vuodet,
kun ei ollut mitään, ei auttanut mikään.
Nyt myöhäistä jo kaikki!
 
Olin pienellä lomalla, mies soitti perään,
haukkui viikon töistä.
Seuraavana iltana sama peli,
loma pilalla ja Dianakin kuoli.
 
Uusi vuosi olisi hyvä aika alkaa uutta,
vaikka oma elämä – tai kuolema.
Tiesin, liitto loppuu tavalla tai toisella.
Jos ajaisin rekkaa päin, pääsisin lepäämään.
Luulisivat, että olin niin huono kuski kuin mies väitti.
 
En voi jättää lapsia yksin isän hirmuvallan alle.
Riitelyn ja valvotun yön jälkeen
oli jo avain uuteen asuntoon ja reppu pakattu.
Vielä syntyi laiha sopu ja jäin tilalle lehmien takia.
 
Sitten iski kuolema perheeseen, tytär menehtyi.
Johtui minusta, sanoi mies.
Koska kuoli samana päivänä kuin isäni,
on selvä merkki.
Minun syy, minun syy!
Kauhea talvi ja vaikea kevät.
 
Juhannuksena riita alkoi palasokerista.
Kauppareissulla tapasin sattumalta rakkaan,
sain nuolla jäätelöä kaupan pihalla
ja kahden kesken koko miestä.
Kotona kirjoitin onnellisena päiväkirjaa puutarhassa,
siideripullolla voikukkaseppele kaulassa.
 
Mansikat kypsyivät taas, kaksi vuotta oli antanut paljon.
Olin saanut rakastaa ja minua oli rakastettu.
”Tehdäänkö mummolle muuttoilmoitus?”,
kysyi rakas kun olin kylässä.
Laittoi puhelimeni laturiin ja näytti,
missä sille paikka olisi.
Saihan sitä mahdottomia haaveilla!
 
Elämä jatkui kotona vankilassa.
Ei saanut edes ajatella rauhassa.
Tyttöä oli ikävä, unessa joskus tavattiin.
Taas uusi juhannus, normaali meillä.
Tehtiin rehua, kun muut juhlivat.
Minä tornissa tanssin talikon kanssa,
raskasta oli ja kuumaa.
Millenium  tulossa, kotona yksin.
Niin ikävä tyttöä, että piti mennä avantoon.
Kopista soitin uutta vuotta. Oli helppoa puhua,
olla oma itsensä, vaikka kuinka vajaa.
Kotona piti olla ja osata enemmän.
Uusi tuhat alkoi tutusti haukuilla.
Piti paeta anopin luo rauhaa hakemaan.
 
Vihdoin vappu ja kesä tiedossa.
Mies hankala ja sairaskin, siitä ei saanut puhua.
Ei täydelliset ihmiset päästään sairastu. 
Ihmettäkö odotin? Olin liitossa pakosta ja säälistä.
Oman talon tarvitsin, firmalle ja minulle.
Miehellä stressi, ajanhallinta mennyt,
kiljuu miehille ja perheelle.
Syksy ja aikataulut pahentavat.
 
Ei tarvinnut enää lypsää, tein pankkitöitä yritystöiden välissä.
Mies mökötti kolmatta viikkoa, kun otin työn.
Mitään ei minulle puhunut, ei edes huutanut.
Nuorena jätkät vitsaili avioliittoa 30-vuotisena sotana. 
Pitivät pakkona. Aika oli täyttynyt. 
Sota sodittu ja hengissä pysytty. Voitto sekin. 
 
50- vuotiasta minua juhlittiin.
Mies joutui kuulemaan vierellä juhlapuheiden kehut.
Kuinka vaimo, joka osasi tehdä vain virheitä,
olikin hyvä ja tärkeä yhteiskunnassa,
järjestöissä, seuroissa ja ystäväpiirissä.
Parhaan puheen kuulin korvaan kuiskattuna
halatessa: rakastan sinua.
 
 
 
Seitsemäs mansikkakesä.
Salasuhde oli kestänyt ja kypsynyt.
Rakas vaihtoi työpaikkaa, ei nähty enää töissä.
 
Paikka löytyi firmalle, muutto sujui.
Asunto valmistui vaivihkaa kylkeen.
Riidan jälkeen lähdin.
Mies ei osannut päättää, tappaako ensin kissat vai itsensä.
Piti palata hetkeksi. Seuraava huuto oli lähtöhuuto.
Eksä soitti akut tyhjiksi, olin terapeutti.
Toi ruusut ja kutsui syömään. Kaikki myöhäistä.
Seisoin uuden elämän portilla 51-vuotiaana.
Täältä tullaan lopulta, elämä! Olin vapaa.
 
 
 
 
 
Selite: 
Pitkä ja ahdistava liitto on kirjoitettu ulos tässä proosarunossa. Olo keveni eikä niitä asioita enää tarvitse mukanaan kantaa elämän repussa.
oletus
Kategoria: 
 

Kommentit

Koskettavaa että taakkasi keveni, kun kirjoitit tänne, upeaa <3 
Rankka tarina mutta sisin kestää hengissä ja pystyy lopulta vapauttavaan ratkaisuun. Hyvin vie lukijaa mennessään. "Ylioppilaslakki vain lunta huussin katolla" on ihan kerrassaan  mainio ilmaisu, ihan paras! Olisikohan sen käyttöoikeudet ostettavissa!?!
Hieno vuodatus.
Vahva ja puhutteleva runo. Hyvää ja tarkkapiirteistä ilmaisua.
 

Käyttäjän kaikki runot